Minua pyydettiin kirjoittamaan jotain tästä aiheesta, ja vaikka ensin kieltäydyin, niin päätin lopulta että on ehkä parempi kuitenkin mainita asiasta. Tämä tulee olemaan nyt täysin kliininen ja tunteeton viesti, mutta se ei johdu siitä, etteikö tämä koskettaisi minua. Päinvastoin, en tunne olevani kykenevä kirjoittamaan aiheesta vielä millään muulla tavalla kuin tällä lailla tunteista etäännytettynä.
Isoäitini kuoli reilu viikko sitten.
Miksi en ole kirjoittanut tästä aiemmin? Koska en ole pystynyt. Iskusta tekee vieläkin kovemman se, että toinen isoäitini kuoli aiemmin tänä vuonna. Tunteistani en kirjoita, mutta arvaatte ne varmaan. Elän vieläkin osittain jonkinlaisessa kieltämisessä, ja aion elääkin kunnes parin viikon päästä pääsen purkamaan suruani Tapanin kainaloon. Siksi tuskin tulen mainitsemaan asiaa myöhemmissä teksteissäni, tämä riittäköön.
tiistai 9. joulukuuta 2008
maanantai 8. joulukuuta 2008
Mariä Empfängnis
Piti tulla tänne korjaamaan väärinkäsitykseni tämän tänään vietettävän pyhäpäivän suhteen. Toisin kuin kirjoitin aiemmin, Mariä Empfängnis ei juhlista Jeesuksen vaan Marian synnitöntä sikiämistä. Sitä toista sikiämistä juhlitaan Marianpäivänä, joka on Suomessakin maaliskuun lopussa, eli 9 kuukautta ennen joulua. Ilmeisesti Maria itse on kuitenkin katolilaisille niin tärkeä, että hänen on täytynyt olla täysin puhdas synnistä jo alusta saakka, mistä syystä hänenkin on täytynyt siitä (taipuuko tuo verbi noin?) synnittömästi. Kuvastaa minusta aika kompleksista suhtautumista luonnolliseen asiaan. Juttu menee kuitenkin jotenkin niin, että Marian äiti Anna ja isä Joakim olivat olleet kauan lapsettomia, joten Joakim meni rukoilemaan ja paastoamaan aavikolle 40 päiväksi. Siellä hänelle ilmestyi enkeli (joka ei varmaan ole mikään ihme, jos on paastonnut Lähi-Idän aavikoilla 40 päivää...ihme on ennemminkin se, että niitä ilmestyi vain yksi), joka ilmoitti että he tulevat saamaan lapsen. Joakim riensi takaisin Jerusalemiin ja halasi Annaa riemuissaan, jolloin Marian sikiäminen tapahtui (joten kannattaa olla varovainen sen halailun kanssa, varsinkin jos on lähiaikoina nähnyt enkelin).
Vaikka tänään oli siis kansallinen vapaapäivä, oli suurin osa kaupoista auki klo.10-18. Tämä taas johtuu siitä, että itävaltalaiset havahtuivat parikymmentä vuotta sitten siihen tosiasiaan, että kaupat ovat kiinni ylimääräisen päivän adventtiaikana, joka tunnetusti on kiireisintä myyntiaikaa. Lisäksi tajuttiin, että naapurimaissa 8.12. ei ole pyhä, joten kaupat ovat normaalisti auki. Tästä seurasi pelko, että itävaltalaiset menevät vapaapäivänään rajan taa tuhlaamaan joulurahojaan, kun eivät kerran kotimaassa voi. Eihän sellainen käy, joten lakia muutettiin ja nykyään 8.12. on Itävallan joulusesongin kiireisin shoppailupäivä. Kirkko on yrittänyt jyristä vastalauseitaan, mutta Marian neitseellinen sikiäminen ei taida olla tärkeimpiä joulunajan asioita edes niiden vähemmän maallistuneiden katolilaisten itävaltalaisten mielissä.
Noudatinko minä siis paikallista perinnettä? No, lähinnä olen yrittänyt keskittyä lukemaan huomiseen tenttiin ja pessyt pyykkiä. Supermarketissa kyllä kävin, ja saattoihan sieltä tulla jouluksi jotain ostettuakin...
Vaikka tänään oli siis kansallinen vapaapäivä, oli suurin osa kaupoista auki klo.10-18. Tämä taas johtuu siitä, että itävaltalaiset havahtuivat parikymmentä vuotta sitten siihen tosiasiaan, että kaupat ovat kiinni ylimääräisen päivän adventtiaikana, joka tunnetusti on kiireisintä myyntiaikaa. Lisäksi tajuttiin, että naapurimaissa 8.12. ei ole pyhä, joten kaupat ovat normaalisti auki. Tästä seurasi pelko, että itävaltalaiset menevät vapaapäivänään rajan taa tuhlaamaan joulurahojaan, kun eivät kerran kotimaassa voi. Eihän sellainen käy, joten lakia muutettiin ja nykyään 8.12. on Itävallan joulusesongin kiireisin shoppailupäivä. Kirkko on yrittänyt jyristä vastalauseitaan, mutta Marian neitseellinen sikiäminen ei taida olla tärkeimpiä joulunajan asioita edes niiden vähemmän maallistuneiden katolilaisten itävaltalaisten mielissä.
Noudatinko minä siis paikallista perinnettä? No, lähinnä olen yrittänyt keskittyä lukemaan huomiseen tenttiin ja pessyt pyykkiä. Supermarketissa kyllä kävin, ja saattoihan sieltä tulla jouluksi jotain ostettuakin...
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Salzburg
Jalat on kipeinä kiipeämisestä ja olkapäät repun kantamisesta. Illalla olin jo ennen kymmentä täysin poikki, mutta olipahan kiva päivä! Tuli vihdoin nähtyä sekin, mikä vuosia sitten interreilillä jäi näkemättä: Alpit!
Aamulla lähdin siis Westbahnhofilta junalla kohti Salzburgia. Junaliput maksoi 22,10e/suunta, lippu ilmoitti matkan pituudeksi 317km. Sehän on niinkuin Rantasalmelta Helsinkiin! Matka tosin kesti vain kolme tuntia, ja nopeampiakin junia olisi löytynyt. En vain halunnut ottaa riskiä, kun minulla ei ollut paikkalippuja ja ÖBB:n nettisivu varoitteli, että nopeammat vuorot olisivat täynnä. Istuin matkan samassa vaunuosastossa jonkun eläkeläisryhmän kanssa. Olin ottanut mukaan artikkelipaketin tenttiinlukua varten, ja jonkin verran sainkin luettua. Lisäksi luin torstaina ostamaani englanninkielistä pokkaria, joka lopulta osoittautui vähän liiankin helppolukuiseksi: loppui paluumatkalla 40min ennen Wieniä. Junamatkasta nyt ei ole mitään ihmeempää kerrottavaa, Salzburgiin saavuin vähän ennen puoltapäivää. Jossain vaiheessa matkalla vallitsi junan ikkunoiden takana oikea hernerokkasumu, mutta Salzburgissa paistoi onneksi aurinko.
Kävelin vanhaankaupunkiin, katselin vähän ympärilleni, kävin tuomiokirkossa sisällä ja päätin sitten suunnata kaupungin yläpuolella sijaitsevaan Hohensalzburgin linnoitukseen. Sinne olisi päässyt helposti hissityyppisellä köysiratavaunulla, mutta kun hintaa oli reilusti, päätin kävellä. Onhan sitä kiivetty linnoituksiin ennenkin jalkavoimin, viimeksi Bratislavassa. No, tällä kertaa tie oli välillä todella jyrkkä ja nousu tuntui aika loputtomalta, mutta ihan hyvinhän siitä selvisi. Ei tullut edes samanlaista porrasallergiaa kuin Kuala Lumpurissa. Tuli vain kauhean kuuma villakangastakissa, jonka alla oli vielä paksu neulepaita. Salzburgissa ei muuten ollut lunta, menomatkalla sitä näkyi varjopaikoissa. Sää oli kuitenkin kylmähkö, koska kun selvisin hengästyksestäni, ei ollut enää ollenkaan liian lämmin.
Näkymää kaupungista linnoitukselle.
Jyrkkää nousua, tosin viimeinen rutistus, vaikken sitä vielä tiennytkään.
Linnoituksen sisäänpääsy maksoi 5e, mutta sillä pääsi sitten ilmaiseksi museoon. Ensin tosin menin katsomaan näköaloja, ja se kyllä kannatti! Näin nimittäin vihdoin ne Alpit. Eihän tällainen suomalaistyttö voinut kuin tuijottaa ihastuneena korkeuteen nousevia lumihuippuja.
Näkymää linnoituksesta.
Linnoitusta ja huippuja.
Linnoituksen lehmä, johon liittyi mielenkiintoinen tarina. Aikoinaan linnoitusta piiritettiin pitkään, ja vaikka salzburgilaiset yrittivät parhaansa mukaan säännöstellä syömistään, oli jäljellä lopulta enää yksi ainokainen lehmä (vaikka nyt kun katson kuvaa, niin taisi kyllä olla sonni kyseessä, mutta kutsutaan sitä nyt tässä tarinassa lehmäksi). Mitä siis tehdä? Linnoitus joutuisi antautumaan pian. Silloin salzbugilaiset keksivät: he ottivat sen ainokaisen lehmän ja kuljettivat sitä pitkin rintavarustuksia selvästi vihollisen nähtävillä. Kahtena seuraavana päivänä he tekivät saman, mutta tällä kertaa maalasivat lehmän eriväriseksi. Juoni toimi kuten pitikin: vihollinen päätteli, että piiritetyillä on ruokaa vielä vaikka kuinka (lehmiä on niin paljon, että ne juoksentelevat ympäriinsä varustuksilla!) ja päätti luovuttaa.
Kävelin ympäriinsä isossa linnoituksessa, kävin linnoituksen turistikaupassa, katselin pieniä joulumarkkinoita ja näköaloja ja kävin museossa, jonne piti hetki jonottaa sisään. Sisällä oli muutama huone myöhäiskeskiajan loistossa. Lisäksi oli lyhyt näyttely itse linnoituksesta ja erikoisnäyttely, joka kertoi ensimmäisestä maailmansodasta Alpeilla. Kiinnostavin oli ehkä osio, joka kertoi lyhyesti paikallisesta sotapropagandasta, siis niinkuin kansan keskuudessa.
Myöhäiskeskiaikaista sisustusta ja muita turisteja. Katsokaa kattoa ja seiniä, mukavaa vaihtelua tuollainen loisto kaiken keisarillisen ylenpalttisuuden jälkeen, jota täällä on nähnyt.
Sotapropagandaa lapsille. Teksti menee suunnilleen, että:
"Minulle ase! Sinulle miekka käteen!
Pikkusisko - anna lipun liehua!
Caro (?) on sotakoira. Myös vihollismaassa!
Me leikimme maailmansotaa! Ja - me tulemme voittamaan!"
Alkuperäiskielellä teksti myös rimmaa. En kai ole ainoa, jonka mielestä tämä on aika kammottavaa?
Isänmaapropagandaa: pieni tyttö suutelee keisari Franz Joosefin kuvaa (niin, sen Sissin aviomiehen).
Ilta saapuu vuorilta.
Linnoituksessa taisi vierähtää muutama tunti, jonka jälkeen laskeuduin takaisin vanhaankaupunkiin. Alas oli itseasiassa jyrkimmissä kohdissa vaikeampi tulla kuin ylös. Kiertelin taas vanhaakaupunkia ja illan hämärtyessä siirryin keskustan kuuluisille joulumarkkinoille. Väkeä oli aika paljon, mutta ei kuitenkaan ihan häiritsevästi. Näin myös taas Nikolauksen sekä tällä kertaa myös hänen seurassaan olevan Krampusin, joka kyllä selvästi pelotti pikkulapsia. Eikä ihmekään, kun Suomessahan pienimmät pelkäävät joulupukkiakin. Perinteeseen tottumattomalle tuollainen "nuuttipukki helvetistä"-tyyppinen hahmo tuntui aika kauhealta. Sydäntä suorastaan särki, kun katsoin kyynelsilmäisen ja -poskisen parivuotiaan pikkupojan puristavan isää tiukasti kaulasta ja kieltäytyvän ehdottomasti menemästä yhtään lähemmäs Nikolausta edes suklaata saadakseen, koska Krampus oli siinä vieressä.
Nälän yllättäessä ostin yhdestä kojusta paistettuja perunalohkoja juustokastikkeen kanssa. Ei mitään terveellistä ruokaa, mutta hyvältä maistui siinä torilla seisoskellessa ja syödessä. Jälkiruuaksi ostin karkkiomenan, koska en ole ikinä sellaista maistanut. En tiedä, onko sille parempaa suomennosta, mutta kyseessä on siis omena, joka on kastettu punaiseksi värjättyyn sulatettuun sokeriliemeen. Tuloksena on tikun nokassa oleva omena, jossa on kova, kiiltävä ja punainen kuorrutus. Olen nähnyt niitä sarjakuvissa, leffoissa, leluissa jne, ja Amerikassa ovat suosittuja erityisesti halloweenina. Täällä taas taitavat olla joulumarkkinatavaraa. Kyse on siis tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Candy_apple . Tarjolla oli myös suklaakuorrutettuja versioita, sellaisen söin kerran Praterissa.
Käveleskellessäni siinä ympäriinsä pimenevässä illassa katsellen kojuja ja upeaa näkymää ylös linnoitukselle, punainen omena tikunnokassa ja suunympärys ja sormet tahmeana sokerista, tunsin kyllä olevani onnellinen. Minulle tulee tuollaisia erityisen onnellisuuden puuskia silloin tällöin, ja tuo oli ehdottomasti yksi niistä hetkistä.
Myynnissä oli myös juustoa. Paljonkohan tuollainen kiekko olisi maksanut?
Kiertelin vielä jonkin aikaa, mutta päätin lopulta että oli aika sunnata takaisin rautatieasemalle. Päätöstäni säesti muutama kylmä sadepisara, joita alkoi juuri putoilla latistean tunnelmaa. Sade tosin loppui onneksi heti alkuunsa. Otin seuraavan junan kohti Wieniä ja istumapaikankin onneksi löysin helposti. Matka meni lukiessa sekä tenttiin että sitä pokkariani. Kämpälle päästyäni olin tosi väsynyt, mutta vilkaisin vielä netistä Linnan juhlien ensimmäisiä raportteja ennenkuin ryömin peiton alle.
Tänäseksi ja huomiseksi on ohjelmassa tenttiinlukua, joitakin läksyjä ja pyykinpesua. Onneksi eilen oli niin kiva päivä, muuten olisi voinut vaikka vähän harmittaa, etten ollut Rantasalmella, jossa Tapani oli auttamassa äitiä, Jonia ja Jaanikaa perinteisessä itsenäisyyspäivän hommassa: piparien leipomisessa. Kuulumisista päätellen olen ollut Wienissä pikemminkin kolme vuotta kuin kolme kuukautta: Jaanika osaa lukea hyvin ja Joni käyttää oma-aloitteisesti googlea...
Aamulla lähdin siis Westbahnhofilta junalla kohti Salzburgia. Junaliput maksoi 22,10e/suunta, lippu ilmoitti matkan pituudeksi 317km. Sehän on niinkuin Rantasalmelta Helsinkiin! Matka tosin kesti vain kolme tuntia, ja nopeampiakin junia olisi löytynyt. En vain halunnut ottaa riskiä, kun minulla ei ollut paikkalippuja ja ÖBB:n nettisivu varoitteli, että nopeammat vuorot olisivat täynnä. Istuin matkan samassa vaunuosastossa jonkun eläkeläisryhmän kanssa. Olin ottanut mukaan artikkelipaketin tenttiinlukua varten, ja jonkin verran sainkin luettua. Lisäksi luin torstaina ostamaani englanninkielistä pokkaria, joka lopulta osoittautui vähän liiankin helppolukuiseksi: loppui paluumatkalla 40min ennen Wieniä. Junamatkasta nyt ei ole mitään ihmeempää kerrottavaa, Salzburgiin saavuin vähän ennen puoltapäivää. Jossain vaiheessa matkalla vallitsi junan ikkunoiden takana oikea hernerokkasumu, mutta Salzburgissa paistoi onneksi aurinko.
Kävelin vanhaankaupunkiin, katselin vähän ympärilleni, kävin tuomiokirkossa sisällä ja päätin sitten suunnata kaupungin yläpuolella sijaitsevaan Hohensalzburgin linnoitukseen. Sinne olisi päässyt helposti hissityyppisellä köysiratavaunulla, mutta kun hintaa oli reilusti, päätin kävellä. Onhan sitä kiivetty linnoituksiin ennenkin jalkavoimin, viimeksi Bratislavassa. No, tällä kertaa tie oli välillä todella jyrkkä ja nousu tuntui aika loputtomalta, mutta ihan hyvinhän siitä selvisi. Ei tullut edes samanlaista porrasallergiaa kuin Kuala Lumpurissa. Tuli vain kauhean kuuma villakangastakissa, jonka alla oli vielä paksu neulepaita. Salzburgissa ei muuten ollut lunta, menomatkalla sitä näkyi varjopaikoissa. Sää oli kuitenkin kylmähkö, koska kun selvisin hengästyksestäni, ei ollut enää ollenkaan liian lämmin.
Näkymää kaupungista linnoitukselle.
Jyrkkää nousua, tosin viimeinen rutistus, vaikken sitä vielä tiennytkään.
Linnoituksen sisäänpääsy maksoi 5e, mutta sillä pääsi sitten ilmaiseksi museoon. Ensin tosin menin katsomaan näköaloja, ja se kyllä kannatti! Näin nimittäin vihdoin ne Alpit. Eihän tällainen suomalaistyttö voinut kuin tuijottaa ihastuneena korkeuteen nousevia lumihuippuja.
Näkymää linnoituksesta.
Linnoitusta ja huippuja.
Linnoituksen lehmä, johon liittyi mielenkiintoinen tarina. Aikoinaan linnoitusta piiritettiin pitkään, ja vaikka salzburgilaiset yrittivät parhaansa mukaan säännöstellä syömistään, oli jäljellä lopulta enää yksi ainokainen lehmä (vaikka nyt kun katson kuvaa, niin taisi kyllä olla sonni kyseessä, mutta kutsutaan sitä nyt tässä tarinassa lehmäksi). Mitä siis tehdä? Linnoitus joutuisi antautumaan pian. Silloin salzbugilaiset keksivät: he ottivat sen ainokaisen lehmän ja kuljettivat sitä pitkin rintavarustuksia selvästi vihollisen nähtävillä. Kahtena seuraavana päivänä he tekivät saman, mutta tällä kertaa maalasivat lehmän eriväriseksi. Juoni toimi kuten pitikin: vihollinen päätteli, että piiritetyillä on ruokaa vielä vaikka kuinka (lehmiä on niin paljon, että ne juoksentelevat ympäriinsä varustuksilla!) ja päätti luovuttaa.
Kävelin ympäriinsä isossa linnoituksessa, kävin linnoituksen turistikaupassa, katselin pieniä joulumarkkinoita ja näköaloja ja kävin museossa, jonne piti hetki jonottaa sisään. Sisällä oli muutama huone myöhäiskeskiajan loistossa. Lisäksi oli lyhyt näyttely itse linnoituksesta ja erikoisnäyttely, joka kertoi ensimmäisestä maailmansodasta Alpeilla. Kiinnostavin oli ehkä osio, joka kertoi lyhyesti paikallisesta sotapropagandasta, siis niinkuin kansan keskuudessa.
Myöhäiskeskiaikaista sisustusta ja muita turisteja. Katsokaa kattoa ja seiniä, mukavaa vaihtelua tuollainen loisto kaiken keisarillisen ylenpalttisuuden jälkeen, jota täällä on nähnyt.
Sotapropagandaa lapsille. Teksti menee suunnilleen, että:
"Minulle ase! Sinulle miekka käteen!
Pikkusisko - anna lipun liehua!
Caro (?) on sotakoira. Myös vihollismaassa!
Me leikimme maailmansotaa! Ja - me tulemme voittamaan!"
Alkuperäiskielellä teksti myös rimmaa. En kai ole ainoa, jonka mielestä tämä on aika kammottavaa?
Isänmaapropagandaa: pieni tyttö suutelee keisari Franz Joosefin kuvaa (niin, sen Sissin aviomiehen).
Ilta saapuu vuorilta.
Linnoituksessa taisi vierähtää muutama tunti, jonka jälkeen laskeuduin takaisin vanhaankaupunkiin. Alas oli itseasiassa jyrkimmissä kohdissa vaikeampi tulla kuin ylös. Kiertelin taas vanhaakaupunkia ja illan hämärtyessä siirryin keskustan kuuluisille joulumarkkinoille. Väkeä oli aika paljon, mutta ei kuitenkaan ihan häiritsevästi. Näin myös taas Nikolauksen sekä tällä kertaa myös hänen seurassaan olevan Krampusin, joka kyllä selvästi pelotti pikkulapsia. Eikä ihmekään, kun Suomessahan pienimmät pelkäävät joulupukkiakin. Perinteeseen tottumattomalle tuollainen "nuuttipukki helvetistä"-tyyppinen hahmo tuntui aika kauhealta. Sydäntä suorastaan särki, kun katsoin kyynelsilmäisen ja -poskisen parivuotiaan pikkupojan puristavan isää tiukasti kaulasta ja kieltäytyvän ehdottomasti menemästä yhtään lähemmäs Nikolausta edes suklaata saadakseen, koska Krampus oli siinä vieressä.
Nälän yllättäessä ostin yhdestä kojusta paistettuja perunalohkoja juustokastikkeen kanssa. Ei mitään terveellistä ruokaa, mutta hyvältä maistui siinä torilla seisoskellessa ja syödessä. Jälkiruuaksi ostin karkkiomenan, koska en ole ikinä sellaista maistanut. En tiedä, onko sille parempaa suomennosta, mutta kyseessä on siis omena, joka on kastettu punaiseksi värjättyyn sulatettuun sokeriliemeen. Tuloksena on tikun nokassa oleva omena, jossa on kova, kiiltävä ja punainen kuorrutus. Olen nähnyt niitä sarjakuvissa, leffoissa, leluissa jne, ja Amerikassa ovat suosittuja erityisesti halloweenina. Täällä taas taitavat olla joulumarkkinatavaraa. Kyse on siis tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Candy_apple . Tarjolla oli myös suklaakuorrutettuja versioita, sellaisen söin kerran Praterissa.
Käveleskellessäni siinä ympäriinsä pimenevässä illassa katsellen kojuja ja upeaa näkymää ylös linnoitukselle, punainen omena tikunnokassa ja suunympärys ja sormet tahmeana sokerista, tunsin kyllä olevani onnellinen. Minulle tulee tuollaisia erityisen onnellisuuden puuskia silloin tällöin, ja tuo oli ehdottomasti yksi niistä hetkistä.
Myynnissä oli myös juustoa. Paljonkohan tuollainen kiekko olisi maksanut?
Kiertelin vielä jonkin aikaa, mutta päätin lopulta että oli aika sunnata takaisin rautatieasemalle. Päätöstäni säesti muutama kylmä sadepisara, joita alkoi juuri putoilla latistean tunnelmaa. Sade tosin loppui onneksi heti alkuunsa. Otin seuraavan junan kohti Wieniä ja istumapaikankin onneksi löysin helposti. Matka meni lukiessa sekä tenttiin että sitä pokkariani. Kämpälle päästyäni olin tosi väsynyt, mutta vilkaisin vielä netistä Linnan juhlien ensimmäisiä raportteja ennenkuin ryömin peiton alle.
Tänäseksi ja huomiseksi on ohjelmassa tenttiinlukua, joitakin läksyjä ja pyykinpesua. Onneksi eilen oli niin kiva päivä, muuten olisi voinut vaikka vähän harmittaa, etten ollut Rantasalmella, jossa Tapani oli auttamassa äitiä, Jonia ja Jaanikaa perinteisessä itsenäisyyspäivän hommassa: piparien leipomisessa. Kuulumisista päätellen olen ollut Wienissä pikemminkin kolme vuotta kuin kolme kuukautta: Jaanika osaa lukea hyvin ja Joni käyttää oma-aloitteisesti googlea...
perjantai 5. joulukuuta 2008
It's beginning to look a lot like Christmas...
(http://www.youtube.com/watch?v=9E5WqegfuyE)
Joulu tosiaan taitaa olla tulossa. Eilen olin nimittäin juomassa hehkuviiniä ja punssia ja tänään jatkettiin samaa linjaa joulumarkkinoilla. Huomenna taas menen päiväksi Salzburgiin, jossa vietetäänkin tänä jouluna sopivasti tämän laulun 190-vuotisjuhlia: http://www.youtube.com/watch?v=oUb8ySdERKs . Mutta aloitetaan kuitenkin eilisestä.
Olin siis sopinut Timean kanssa, että menisimme saksankurssin jälkeen hehkuviinille. WU:n edessä on nimittäin iltaisin auki kaksi kojua, joissa myydään hehkuviiniä ja punssia. Hintakin on opiskelijoille sopiva 1-1,5e/muki. Niinpä siinä edustalla seisoskeleekin joka ilta aikamoinen määrä opiskelijoita höyryävät mukit käsissään. Timean tosin piti mennä hoitamaan ensin joitain asioita, joten odottelin häntä melkein tunnin. Onneksi satuin tapaamaan Pollyn kavereineen, siis sen brittitytön, jonka tapasin Oktoberfest-matkalla. Kävi ilmi, että hänkin odotteli Timeaa. Timean vihdoin saavuttua joimme ensin mukilliset hehkuviiniä ja sitten vielä appelsiinipunssia. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi myös Pyhä Nikolaus! Huomennahan on Keski-Euroopassa Pyhän Nikolauksen päivä, jolloin hän jakaa kilteille lapsille karkkia ja pieniä lahjoja. Täällä Itävallassa hänen seuralaisenaan on Krampus (http://de.wikipedia.org/wiki/Krampus), paholaismainen hahmo, joka vie tuhmat lapset mukanaan. Tosin nykyään taitaa tuoda niille vain risuja. Krampusta ei tällä kertaa näkynyt, mutta Nikolaus antoi meille suklaata ja drinkkilipukkeet (ei taida olla ihan perinteinen lahja häneltä, mutta ilmeisesti ymmärtänyt nykyajan opiskelijoiden toiveet ;) ).
Pyhä Nikolaus, Polly ja Luis.
Paikallaan seisoskelu alkoi lämpimistä juomista huolimatta paleltaa ja päätimme lähteä ostamaan pizzat Haus Döblingiä vastapäätä olevasta pizzeriasta ja sitten syödä ne Pollyn huoneessa. Mukana oli minun, Pollyn ja Timean lisäksi brasilialainen Luis ja makedonialainen Daniel. Polly asuu myös Haus Döblingissä, mutta eri rakennuksessa kuin minä. Huone olikin vähän erilainen, mutta suurin ero lienee siinä, että heillä on kuulemma ötököitä. Täällä ei ole onneksi näkynyt!
Karoline kysyi eilen, kiinnostaisiko minua nähdä vähemmän turisteille suunnattu joulutori, jonka hän aikoi näyttää Italiasta kylässä olevalle ystävälleen. Suostuin tietysti, joten sovittiin tapaaminen kuudelta yhdelle metroasemalle. Kävin sitä ennen ostamassa huomiseksi valmiiksi meno-paluulipun Salzburgiin. Kuudelta metroasemalla ei kuitenkaan näkynyt ketään, ennenkuin kymmenen yli kuusi paikalle saapui Orcun, jonka en edes tiennyt olevan tulossa mukaan. Hän sitten taas soitti Konnylle ja Marcille (joiden en myöskään tiennyt olevan mukana, mutta jotka molemmat kyllä tunnen, Marcin jo ensimmäiseltä viikolta täällä ja Konny on samassa projektiryhmässä minun, Femken ja Orcunin kanssa) ja sai ohjeet, kuinka paikalle päästään, joten lähdin hänen mukaansa. Löysimme joulutorin ja hiukan myöhemmin sinne saapuivat sitten myös Karoline ja hänen ystävänsä. Joimme taas hehkuviiniä, juttelimme, kiertelimme ympäriinsä ja lopulta söimme vielä täytetyt uuniperunat. Taustalla soi jouluinen musiikki ja tunnelma oli oikein mukava, kunnes alkoi sataa vettä jolloin katsoimme parhaaksi lähteä.
Huomenna on siis ohjelmassa Salzburg. Junamatka on 3h suuntaansa, mutta nykyään tuo tuntuu minulle pikkupyrähdykseltä, olenhan tottunut istumaan 6-7 tuntia kerralla. Kauhean aikaisin en jaksa itseäni sängystä ylös pakottaa, joten olen Salzburgissa vasta vähän ennen puoltapäivää. Takaisin lähden varmaan joskus seitsemän-kahdeksan aikoihin. Eiköhän siinä ajassa pääasiat ehdi nähdä. Ei ole paikkalippuja, joten voin itse valita junan, ja niitä menee vähintään yksi tunnissa. Päätin mennä Salzburgiin nyt, koska sattuu olemaan sopivasti aikaa. Ensimmäinen tentti on tiistaina, joten ehdin lukea siihen vielä sunnuntain ja maanantain (aloitin tänään). Maanantainahan täällä on Mariä Empfängnis, eli ilmeisesti siis synnittömän sikiämisen päivä tms. Femke totesikin tähän osuvasti, että kovin oli lyhyt raskaus... Joka tapauksessa päivä on täällä yleinen vapaapäivä. Muuten ensi viikolla riittääkin ohjelmaa niin viikolle kuin viikonlopullekin. Halusin kuitenkin käydä Salzburgissa vielä ennen joulua, koska kaupunki on niin tunnettu joulumarkkinoistaan. Nyt oli siis vähän niinkuin viimeinen tilaisuus.
Niin joo, pitänee vielä loppuun kertoa, kuinka saksanopettajani palautti taas minut hyvin maanpinnalle kielitaitoni suhteen. Olin aika ylpeä itsestäni, kun kävin muutaman muun vaihtarin kanssa aika sujuvasti keskusteluja saksaksi tällä viikolla. Torstaina oli sitten saksankurssilla vuorossa lyhyt esitelmä. Olin harjoitellut sitä, ja verrattuna ensimmäiseen esitelmääni tämä meni huomattavasti paremmin. En enää jännittänyt läheskään niin paljon saksan puhumista kuin silloin. Itse tunsin siis parantaneeni suoritustani melkoisesti. Ja mitä sanoi proffa? Ilmoitti, että varsinkin kielioppini oli hyvää - pohjoismaalaiseksi. Tämä aiheutti tietysti pientä hämillistä naurahtelua luokassa, jossa on varsin monta skandinaavia. Proffa sitten selitti, että Pohjoismaissa kieltenopetuksessa keskitytään enemmän viestin selväksi saamiseen kuin kieliopista nipottamiseen, toisin kuin Keski-Euroopassa. Joten siitäs sain. Kielioppi on aina ollut minulle vahvaa aluetta kielessä kuin kielessä, tai näin olen ajatellut. Nyt tiedän osaavani saksankin kieliopin hyvin - pohjoismaalaiseksi...
Joulu tosiaan taitaa olla tulossa. Eilen olin nimittäin juomassa hehkuviiniä ja punssia ja tänään jatkettiin samaa linjaa joulumarkkinoilla. Huomenna taas menen päiväksi Salzburgiin, jossa vietetäänkin tänä jouluna sopivasti tämän laulun 190-vuotisjuhlia: http://www.youtube.com/watch?v=oUb8ySdERKs . Mutta aloitetaan kuitenkin eilisestä.
Olin siis sopinut Timean kanssa, että menisimme saksankurssin jälkeen hehkuviinille. WU:n edessä on nimittäin iltaisin auki kaksi kojua, joissa myydään hehkuviiniä ja punssia. Hintakin on opiskelijoille sopiva 1-1,5e/muki. Niinpä siinä edustalla seisoskeleekin joka ilta aikamoinen määrä opiskelijoita höyryävät mukit käsissään. Timean tosin piti mennä hoitamaan ensin joitain asioita, joten odottelin häntä melkein tunnin. Onneksi satuin tapaamaan Pollyn kavereineen, siis sen brittitytön, jonka tapasin Oktoberfest-matkalla. Kävi ilmi, että hänkin odotteli Timeaa. Timean vihdoin saavuttua joimme ensin mukilliset hehkuviiniä ja sitten vielä appelsiinipunssia. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi myös Pyhä Nikolaus! Huomennahan on Keski-Euroopassa Pyhän Nikolauksen päivä, jolloin hän jakaa kilteille lapsille karkkia ja pieniä lahjoja. Täällä Itävallassa hänen seuralaisenaan on Krampus (http://de.wikipedia.org/wiki/Krampus), paholaismainen hahmo, joka vie tuhmat lapset mukanaan. Tosin nykyään taitaa tuoda niille vain risuja. Krampusta ei tällä kertaa näkynyt, mutta Nikolaus antoi meille suklaata ja drinkkilipukkeet (ei taida olla ihan perinteinen lahja häneltä, mutta ilmeisesti ymmärtänyt nykyajan opiskelijoiden toiveet ;) ).
Pyhä Nikolaus, Polly ja Luis.
Paikallaan seisoskelu alkoi lämpimistä juomista huolimatta paleltaa ja päätimme lähteä ostamaan pizzat Haus Döblingiä vastapäätä olevasta pizzeriasta ja sitten syödä ne Pollyn huoneessa. Mukana oli minun, Pollyn ja Timean lisäksi brasilialainen Luis ja makedonialainen Daniel. Polly asuu myös Haus Döblingissä, mutta eri rakennuksessa kuin minä. Huone olikin vähän erilainen, mutta suurin ero lienee siinä, että heillä on kuulemma ötököitä. Täällä ei ole onneksi näkynyt!
Karoline kysyi eilen, kiinnostaisiko minua nähdä vähemmän turisteille suunnattu joulutori, jonka hän aikoi näyttää Italiasta kylässä olevalle ystävälleen. Suostuin tietysti, joten sovittiin tapaaminen kuudelta yhdelle metroasemalle. Kävin sitä ennen ostamassa huomiseksi valmiiksi meno-paluulipun Salzburgiin. Kuudelta metroasemalla ei kuitenkaan näkynyt ketään, ennenkuin kymmenen yli kuusi paikalle saapui Orcun, jonka en edes tiennyt olevan tulossa mukaan. Hän sitten taas soitti Konnylle ja Marcille (joiden en myöskään tiennyt olevan mukana, mutta jotka molemmat kyllä tunnen, Marcin jo ensimmäiseltä viikolta täällä ja Konny on samassa projektiryhmässä minun, Femken ja Orcunin kanssa) ja sai ohjeet, kuinka paikalle päästään, joten lähdin hänen mukaansa. Löysimme joulutorin ja hiukan myöhemmin sinne saapuivat sitten myös Karoline ja hänen ystävänsä. Joimme taas hehkuviiniä, juttelimme, kiertelimme ympäriinsä ja lopulta söimme vielä täytetyt uuniperunat. Taustalla soi jouluinen musiikki ja tunnelma oli oikein mukava, kunnes alkoi sataa vettä jolloin katsoimme parhaaksi lähteä.
Huomenna on siis ohjelmassa Salzburg. Junamatka on 3h suuntaansa, mutta nykyään tuo tuntuu minulle pikkupyrähdykseltä, olenhan tottunut istumaan 6-7 tuntia kerralla. Kauhean aikaisin en jaksa itseäni sängystä ylös pakottaa, joten olen Salzburgissa vasta vähän ennen puoltapäivää. Takaisin lähden varmaan joskus seitsemän-kahdeksan aikoihin. Eiköhän siinä ajassa pääasiat ehdi nähdä. Ei ole paikkalippuja, joten voin itse valita junan, ja niitä menee vähintään yksi tunnissa. Päätin mennä Salzburgiin nyt, koska sattuu olemaan sopivasti aikaa. Ensimmäinen tentti on tiistaina, joten ehdin lukea siihen vielä sunnuntain ja maanantain (aloitin tänään). Maanantainahan täällä on Mariä Empfängnis, eli ilmeisesti siis synnittömän sikiämisen päivä tms. Femke totesikin tähän osuvasti, että kovin oli lyhyt raskaus... Joka tapauksessa päivä on täällä yleinen vapaapäivä. Muuten ensi viikolla riittääkin ohjelmaa niin viikolle kuin viikonlopullekin. Halusin kuitenkin käydä Salzburgissa vielä ennen joulua, koska kaupunki on niin tunnettu joulumarkkinoistaan. Nyt oli siis vähän niinkuin viimeinen tilaisuus.
Niin joo, pitänee vielä loppuun kertoa, kuinka saksanopettajani palautti taas minut hyvin maanpinnalle kielitaitoni suhteen. Olin aika ylpeä itsestäni, kun kävin muutaman muun vaihtarin kanssa aika sujuvasti keskusteluja saksaksi tällä viikolla. Torstaina oli sitten saksankurssilla vuorossa lyhyt esitelmä. Olin harjoitellut sitä, ja verrattuna ensimmäiseen esitelmääni tämä meni huomattavasti paremmin. En enää jännittänyt läheskään niin paljon saksan puhumista kuin silloin. Itse tunsin siis parantaneeni suoritustani melkoisesti. Ja mitä sanoi proffa? Ilmoitti, että varsinkin kielioppini oli hyvää - pohjoismaalaiseksi. Tämä aiheutti tietysti pientä hämillistä naurahtelua luokassa, jossa on varsin monta skandinaavia. Proffa sitten selitti, että Pohjoismaissa kieltenopetuksessa keskitytään enemmän viestin selväksi saamiseen kuin kieliopista nipottamiseen, toisin kuin Keski-Euroopassa. Joten siitäs sain. Kielioppi on aina ollut minulle vahvaa aluetta kielessä kuin kielessä, tai näin olen ajatellut. Nyt tiedän osaavani saksankin kieliopin hyvin - pohjoismaalaiseksi...
torstai 4. joulukuuta 2008
Grüss mir die Donau und grüss mir den Walzer im schönen Wien...
Eilen oli taas operetti-ilta, kävin katsomassa Volksoperassa Kalmanin Kreivitär Marizan. Tällä kertaa sain kalleimman hintaluokan paikan aitiosta lavan oikealta puolelta, siitä näki hienosti myös orkesterin. Ymmärsin myös tekstistä aika paljon, johtuiko sitten hyvin artikuloivista esiintyjistä vai aition akustiikasta. Pidin tosi paljon operetista. Ensinnäkin heti operetin alkupuolella oli Wieniä kaipaava laulu, josta tuo otsikkokin on. Laulun löytää tästä: http://www.youtube.com/watch?v=mOWa0ojebqE ja sanat tästä: http://www.planet-vienna.com/Musik/Operette/Texte/gruessmir.htm. Muuten operetti sekoitti hienosti vanhaa ja "uutta" (ensi-ilta oli 1924), wieniläistä operettia ja unkarilaista mustalaismusiikkia.
Operetin ideana on, että köyhtynyt kreivi Tassilo työskentelee kreivitär Marizan tilalla tienatakseen kapiorahat pikkusiskolleen. Yllättäen Mariza saapuukin tilalle juhlimaan kihlaustaan unkarilaisen ruhtinaan kanssa, mukanaan hänellä on Tassilon pikkusisko Lisa. Mariza tunnustaa ystävilleen, ettei mitään unkarilaista ruhtinasta oikeasti ole, vaan hän on keksinyt kihlauksen päästäkseen eroon kosijoistaan (tämä tuntuu olevan yleinen teema opereteissa, tapahtui nimittäin myös Iloisessa leskessä). Marizan yllätykseksi paikalle kuitenkin saapuu unkarilainen ruhtinas, joka on lukenut kihlauksestaan sanomalehdestä (eilen näkemässäni versiossa "ruhtinas" oli oikeasti Tassilon wieniläinen ystävä). Tässä kappaleessa, jossa selvästi huomaa 20-luvun musiikin vaikutuksen, ruhtinas kosiskelee Marizaa lähtemään kanssaan Varazdiniin (nykyään Kroatiassa), jossa ruusut kukkivat ja kaikki on vielä puna-valko-vihreää ("Olet kaunein nainen Debreczenistä Balaton-järvelle. Intohimoni on kuumempaa kuin gulassi!"). http://www.youtube.com/watch?v=1zmT9sLsKCA
Operetista löytyy kuitenkin myös perinteisempää musiikkia, kuten tämä valssi, jossa Tassilo ja Mariza vihdoin tunnustavat toisilleen rakkautensa: http://www.youtube.com/watch?v=amCcpgu_Hu8 . Toisen näytöksen loppu taas oli suorastaan oopperamainen, varsinkin alusta. Tässä väärinymmärryksen takia Mariza luulee Tassilon sittenkin olleen vain hänen rahojensa perässä. Alun musiikki saa ainakin minulla kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. http://www.youtube.com/watch?v=_Q9lqqcWoPU. Pätkän lopussa taas tulee sitten hiukan sitä mustalaismusiikkia.
Operetin loppu on tietysti onnellinen, Mariza ja Tassilo saavat toisensa, samoin "unkarilainen ruhtinas" ja Lisa, ja kaikki väärinkäsitykset unohdetaan. Kannatti kyllä taas ehdottomasti käydä katsomassa. Vielä muutaman esityksen aion käydä katsomassa joulukuun aikana, jos mahdollista. Ainakin Pähkinänsärkijä olisi kiva nähdä. Tänään sen sijaan menen saksankurssin jälkeen hehkuviinille Timean kanssa.
Operetin ideana on, että köyhtynyt kreivi Tassilo työskentelee kreivitär Marizan tilalla tienatakseen kapiorahat pikkusiskolleen. Yllättäen Mariza saapuukin tilalle juhlimaan kihlaustaan unkarilaisen ruhtinaan kanssa, mukanaan hänellä on Tassilon pikkusisko Lisa. Mariza tunnustaa ystävilleen, ettei mitään unkarilaista ruhtinasta oikeasti ole, vaan hän on keksinyt kihlauksen päästäkseen eroon kosijoistaan (tämä tuntuu olevan yleinen teema opereteissa, tapahtui nimittäin myös Iloisessa leskessä). Marizan yllätykseksi paikalle kuitenkin saapuu unkarilainen ruhtinas, joka on lukenut kihlauksestaan sanomalehdestä (eilen näkemässäni versiossa "ruhtinas" oli oikeasti Tassilon wieniläinen ystävä). Tässä kappaleessa, jossa selvästi huomaa 20-luvun musiikin vaikutuksen, ruhtinas kosiskelee Marizaa lähtemään kanssaan Varazdiniin (nykyään Kroatiassa), jossa ruusut kukkivat ja kaikki on vielä puna-valko-vihreää ("Olet kaunein nainen Debreczenistä Balaton-järvelle. Intohimoni on kuumempaa kuin gulassi!"). http://www.youtube.com/watch?v=1zmT9sLsKCA
Operetista löytyy kuitenkin myös perinteisempää musiikkia, kuten tämä valssi, jossa Tassilo ja Mariza vihdoin tunnustavat toisilleen rakkautensa: http://www.youtube.com/watch?v=amCcpgu_Hu8 . Toisen näytöksen loppu taas oli suorastaan oopperamainen, varsinkin alusta. Tässä väärinymmärryksen takia Mariza luulee Tassilon sittenkin olleen vain hänen rahojensa perässä. Alun musiikki saa ainakin minulla kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. http://www.youtube.com/watch?v=_Q9lqqcWoPU. Pätkän lopussa taas tulee sitten hiukan sitä mustalaismusiikkia.
Operetin loppu on tietysti onnellinen, Mariza ja Tassilo saavat toisensa, samoin "unkarilainen ruhtinas" ja Lisa, ja kaikki väärinkäsitykset unohdetaan. Kannatti kyllä taas ehdottomasti käydä katsomassa. Vielä muutaman esityksen aion käydä katsomassa joulukuun aikana, jos mahdollista. Ainakin Pähkinänsärkijä olisi kiva nähdä. Tänään sen sijaan menen saksankurssin jälkeen hehkuviinille Timean kanssa.
tiistai 2. joulukuuta 2008
Pariisi
Perjantaiaamuna kello soi seitsemältä, minulla kun on pakkomielteenä olla lentokentällä aina sen pari tuntia ennen lähtöä, etten varmasti myöhästy. Enpä ollutkaan onneksi ainoa, koska Landstrassessa junaa lentokentälle odotellessani tapasin Femken (hollantilainen CEMS-opiskelija, samassa ryhmätyöryhmässä mun kanssa yhdellä kurssilla), joka oli matkalla samalle lennolle. Femke oli sopinut tapaavansa lentokentällä paikallisen Karolinen (jonka myös tunsin etukäteen), joka oli ehdottanut alunperin tapaamista 1h15 min ennen lennon lähtöä, mutta Femke oli kauhistuneena suostutellut hänet aiempaan tapaamiseen, koska selitti myös olevansa pakkomielteinen lentokentälle saapumisen suhteen. Teimme check-inin yhdessä, jotta pääsimme istumaan vierekkäin. Karolinen ei aluksi ollut tarkoitus laittaa laukkuaan ruumaan, koska oli varma, ettei ne turvamääräykset niin tarkkoja nesteiden osalta ole. Ei kuulemma ollut ainakaan Venetsiassa. Me katsoimme häntä Femken kanssa silmät pyöreinä ja olimme tiukasti eri mieltä, ja lopulta kun Karoline tajusi laukussaan olevan myös sakset, hän päätti juosta takaisin check-iniin laittamaan laukun sittenkin ruumaan. Istuimme tässä vaiheessa kahvilassa ja jännitimme Femken kanssa, ehtiikö Karoline ajoissa takaisin, mutta onneksi ehti hyvin. Turvatarkastuksessa hän sitten oli ihmeissään, kun ne tosiaan olivat tarkkoja ja vesipullo käsilaukusta lensi roskiin. Me vain tuumimme Femken kanssa, että taitaa itävaltalainen mielenlaatu usein muistuttaa enemmän italialaista kuin saksalaista.
Lento meni ongelmitta ja laskeuduimme Pariisiin vähän yhden jälkeen. Matkatavarat tulivat nopeasti, ja otimme bussin Orlyn lentokentältä kohti metroasemaa, josta oli vain muutaman pysäkin matka hotellillemme. Oli nimittäin käynyt ilmi, että olimme myös samassa hotellissa. Metrolippujen ostamiseen, hotellin löytämiseen ym. sähläilyyn meni sen verran aikaa, että olimme hotellilla joskus kolmelta. Hotelli oli Etap-ketjun halpahotelli ja hinta-laatu-suhteeltaan aika hyvä, varsinkin jos huoneessa nukkui kaksi tai kolme henkeä. Huoneessa oli parisänky, jonka yläpuolella yhden hengen parvi, pienenpieni ja muovinen mutta puhdas vessa ja suihku, ja huoneen yhdessä nurkassa lavuaari. Ikkunasta näkyi kaukana Eiffel-torni. Koska aikaa ei ollut kuin muutama tunti ennen iltamenoja, ja koska olin väsynyt, tyydyin etsiskelemään lähistöltä supermarketin josta ostin ruokaa (tosi hyvää pähkinäleipää ja valkohomejuustoa), söin, luin vähän läksyjä, lepäilin ja aloin sitten valmistautua iltaan.
Vähän ennen seitsemää lähdimme Femken kanssa ensin metrolla hakemaan Femken ystävän Marieken hänen hostelliltaan. Siellä seuraamme liittyi muitakin, ja lopulta myös Anna (venäläinen, olen kertonut hänestä ennenkin), joka oli juuri lähdössä yksin mutta päätti sitten lähteä meidän kanssamme. Baari johon menimme oli lähellä Champs-Elyseetä ja pääsimmekin näkemään kadun jouluvalot. Oli muuten hienot!
Nuo puiden siniset valot kaikenlisäksi "valuivat" silleen hienosti oksia pitkin.
Saavuimme baariin onneksi sopivasti ennen suurinta ruuhkaa, joten meidän ei tarvinnut jonottaa paljonkaan saadaksemme ruokaa. Tarjolla oli tosin vain kylmää syötävää, salaatteja jne. Vähän myöhemmin porukkaa alkoi virrata sisään kunnolla ja pian baari olikin todella täynnä. Näin paljon wieniläisiä, mutten juurikaan esim. suomalaisia CEMS-opiskelijoita tungoksen takia. Istuimme parissa eri paikassa, kiertelimme ympäriinsä ja löysimme lopulta Birgiten (Tanskasta). Päätimme lähteä jo paljon ennen kymmentä, koska olimme väsyneitä sekä matkustamisesta että koko edellisestä viikosta, koska Birgitellä oli aamulla aikaisin haastattelu ja koska baari oli niin täynnä että oli joka tapauksessa vaikea tavata ketään. Drinkit olivat myös kalliita: yhteentoista asti erikoishintaan 5e, sen jälkeen 12e/kpl. Oli suorastaan luksusta päästä nukkumaan aikaisin tietäen, että kello soisi vasta yhdeksältä.
Anna, Lilla (unkarilainen, jonka tapasimme ensimmäistä kertaa baarissa) ja minä. Huomaatte varmaan, että asuni muuttui vähän suunnitellusta, koska musta toppi ei näyttänytkään hyvältä.
Aamulla kävin hotellin aamiaisella (tuoretta patonkia, jugurttia, muroja, kaakaota, kakkua) ja pukeuduin sitten career forumia varten. Paikanpäälle pääsi onneksi hotellilta melko suoraan raitiovaunulla. Sain ovella nimikyltin ja läppärilaukun täynnä Pariisi-esitteitä. Alakerrassa oli opiskelijoille oma alue, jossa oli narikka, istumapaikkoja ja tarjolla kahvia, teetä, vettä ja mehua. Kävin tarkistamassa vessassa, että näytin vielä yhtä professionaalilta kuin hotellilta lähtiessä ja suuntasin sitten yritysten ständeille. Kiersin alueen pari kertaa läpi ja uskaltauduin sitten Nokian juttusille. Se oli ihan positiivinen keskustelu, muistivat minut nimittäin nimeltä (nojoo, nyt siis paljastin yrityksen, joka perui haastattelut, jos joku sitä ei ollut vielä arvannut) ja selittivät palkkaavansa taas ensi vuonna ihmisiä (uskoo ken tahtoo). Sain kuitenkin lisätietoa heidän graduate programistaan. Niin, ja kehuihan se Nokia-nainen myös pukuani kauniiksi. Siitä taas tuli mieleen, että miehet saavat kyllä nyt myötätuntoni: puvussa oli kuuma!
Katse tulevaisuudessa. Palkkaisitko tämän naisen? (Ja jos palkkaisit, niin ota ihmeessä yhteyttä! ;) )
Nokia-kokemuksestani rohkaistuneena kävin juttelemassa myös Koneen ja Elcoteqin edustajien kanssa, mutta he lähinnä käskivät katsoa harjottelupaikkoja nettisivuilta. Vähän niinkuin hetken mielijohteesta menin juttelemaan myös Canal+:n edustajan kanssa. Suomessahan yritys tunnetaan satelliittikanavista, mutta on oikeasti laajempikin mediakonserni. He sentään halusivat cv:ni. Tuli tosin vähän ongelmia, kun kysyivät, miksi olen kiinnostunut yrityksestä, enkä oikein kehdannut sanoa, että "Niin, kävelin tässä teidän ständin ohi ja ajattelin, että miksipä ei...".
Tässä vaiheessa olin viettänyt paikassa jo useamman tunnin, juonut kaksi ilmaista pulloa vettä (koska oli niin kuuma!) ja tavannut vihdoin muitakin CEMS-opiskelijoita kuin wieniläisiä, kaikki itseasiassa tuttuja jo Mikkelistä. Päätin, että kiertely saa riittää ja suuntasin takaisin hotellille. Vaihdoin vaatteet, kävin jälleen supermarketissa ja lepäsin iltaa varten. Sain luettua myös vähän lisää läksyjä.
Iltavaatetus lauantaina.
Illan bilepaikka oli lähellä career forumia, joten sinne oli helppo mennä raitiovaunulla. Lähdin matkaan Femken, Karolinen ja Birgiten kanssa, mutta seurueemme kasvoi, koska samassa hotellissa oli useita muitakin CEMS-opiskelijoita lähdössä samaan aikaan. Pidin todella paljon bilepaikan sisustuksesta: iso halli, jonka kattoon oli tehty tähtitaivas, koristeltu palmuilla, vesialtailla ja itämaistyyppisillä patsailla. Tarjolla oli buffet, joka oli parempi kuin perjantaina muttei siltikään kauhean kattava. Jälkiruuaksi tarjotut kakut olivat uskomattoman hyviä, varsinkin suklaakakku! Ruuan kanssa oli tarjolla viinejä, mutta ne loppuivat aika pian. Tunnelma lässähtikin joksikin aikaa, koska varsinaisia bileitä ei aloitettu ennenkuin tänä vuonna valmistuvien erillinen päivällinen oli loppunut ja he siirtyivät samaan tilaan meidän kanssamme. Osa porukasta ehtikin jo lähteä ja minunkin olisi tehnyt mieli. Sinnittelin kuitenkin mukana, lähinnä Karolinen seurassa. Pyörimme samoissa porukoissa muiden Wienissä opiskelevien kanssa koko illan, vaikka tapasinkin välillä muitakin tuttuja. Vihdoin puoliltaöin bileet saatiin taas vähän paremmin pystyyn, musiikki alkoi soida ja alkoholitarjoilu aloitettiin uudestaan. Jokainen sai kaksi muoviranneketta, joita vastaan sai sitten ilmaisen drinkin. Kävimme tiskiltä lasilliset kuohuviiniä (eikä missään kuohuviinilaseissa, vaan sellaisissa parin desin muovimukeissa) ja menimme tanssimaan. Välillä kiertelimme etsimässä tuttuja, kävimme vaihtamassa toisetkin rannekkeemme kuohuviiniin ja tanssimme lisää. Valitettavasti ennen kahta saimme huomata, että alkoholi oli jälleen loppu. Koska myös jalat olivat tässä vaiheessa jo varsin kipeät (olin samoissa kengissä jo päivällä), Karoline ehdotti hiukan kahden jälkeen että lähtisimme, ja suostuin heti. Ulkona oli taksijono, joka kuitenkin eteni nopeasti. Taksit oli tilattu ennakkoon, joten mittarissa oli jo kymmenen euroa, kun istuimme sisään. Onneksi matka ei ollut pitkä ja maksoi yhteensä noin kaksikymppiä. Loppuvaiheessa taksi tosin meinasi ajaa hotellista ohi ja jouduimme käyttämään kaikki ranskantaitomme, että pääsimme oikeaan osoitteeseen. Sunnuntaina kuulin, että Femke oli lähtenyt juuri ennen meitä. Hän oli kävellyt vähän matkaa ja ottanut taksin kadulta, joten oli maksanut alle kympin... Pääsin nukkumaan kolmelta.
Anna, Karoline ja Birgitte.
Sunnuntaiaamuna minulla oli kello soimassa puoli kymmenen, että ehtisin aamupalalle, mutta heräsinkin jo ennen yhdeksää. Makoilin silti sängyssä kellonsoittoon saakka. Aamiaisen jälkeen pakkasin ja lepäilin vielä siihen asti, kunnes huone piti luovuttaa. Sain onneksi jättää laukut hotellille. Lähdin Champs-Elyseelle, jossa katselin ensin paikallisia joulumarkkinoita. Satoi vettä ja puisto oli mutainen, joten joulutunnelma oli ensimmäisestä adventista huolimatta kaukana. Kävin myös Disney Storessa, josta ostin äitin puolesta Jaanikalle joululahjan. Kävelin ympäriinsä, kunnes päätin lähteä metrolla katsomaan suurten tavaratalojen kuuluisia jouluikkunoita. Niitä olikin katselemassa aikamoinen joukko ihmisiä. Valitettavasti itse tavaratalot eivät olleet auki, vaikka olin lukenut että ne saavat olla auki viitenä sunnuntaina ennen joulua. Palasin siis takaisin Champs-Elyseelle. Valitettavasti sade voimistui tihkusta häiritseväksi. Ostin lounaaksi leipomosta kanapatongin ja tekstailin Femken kanssa lähtöajasta lentokentälle. Päätimme tavata hotellilla viideltä, kun lento lähti puoli yhdeksän.
Champs-Elyseen joulutori ei ollut kovinkaan jouluinen.
Myynnissä oli joulukuusia.
Ihan oikea ennustajankoju!
Jouluikkunoista löytyi niin nukkevauvoja kukkaiskeijuina...
...pupuja valmistautumassa jouluaterialle...
...kuin merenpohjassa uiskentelevia nallejakin!
Jouluikkunoiden edessä riitti ihmisiä.
Viideksi suuntasin siis hotellille, otimme matkatavaramme ja matkustimme metrolla lentokenttäbussille. Check-in-jonossa tapasimme myös Birgiten. Menimme lentokentän kahvilaan välipalalle ja join ehkä elämäni kalleimman Fantan: 0,5l pullo maksoi 3,80e! Tajusin tämän vasta maksettuani tutkiessani kuittia. Seuraamme liittyi myös tsekkiläinen Honza (oikeasti Jan) ja myöhemmin turkkilainen Orcun. Olimme portilla vähän ennen kuin boardingin piti alkaa, mutta kone saapui myöhässä edelliseltä lennolta, joten pääsimme lähtemään vasta 40 min myöhässä. Toiset nukkuivat lentokoneessa ja minäkin yritin, mutten saanut väsymyksestä huolimatta unta. Onneksi pilvet rakoilivat välillä ja koska istuin ikkunapaikalla, näin kaupunkien valot alhaalla. Erityisesti laskeutuessa näkymä oli hieno.
Matkatavarat tulivat taas todella nopeasti, mutta meitä alkoi huolestuttaa metroon ennättäminen keskustassa. Koska seuraavan normaalin junan lähtöön oli vielä puoli tuntia, otimme kalliin CAT-junan, joka vei keskustaan 15 minuutissa, vaikka maksoikin sitten 9 euroa. Ehdimme metroon, ja koska emme Femken kanssa jaksaneet kävellä, ehdimme vielä myös viimeiseen bussiin metroasemalta Haus Döblingiin. Nukkumaan pääsin vihdoin yhdeltä, herätys maanantaiaamuna oli kahdeksalta.
Pariisissa oli ihan kivaa, mutta jotenkin olin odottanut "vuoden suurimmalta CEMS-tapahtumalta" enemmän. Tuntui, että yritykset eivät kaikesta huolimatta olleet career forumissa niinkään palkkaamassa, vaan ennemminkin kertomassa itsestään. Myös bileet olivat vähän pettymys: perjantaina oli liian täyttä ja lauantaina alkoholi loppui kahdesti kesken. Mitä Pariisiin tulee, niin sää ja aikataulu eivät nyt olleet ihanteellisia kaupungissa oleiluun. Lisäksi olin ehtinyt unohtaa, kuinka kulunut, likainen ja pahanhajuinen Pariisin metro on. Käytävät liityntälinjojen välillä ovat pitkiä ja sokkeloisia ja täynnä kodittomia ja kerjäläisiä, joten yksin liikkuessa olisin kyllä tuntenut oloni illalla turvattomaksi. Aines, joka Wienissä kasautuu Karlsplatzille (sinne kasautuvat onneksi myös poliisit), on Pariisissa ripoteltuna ympäri metroasemia. Jostain syystä pidän Pariisista, jos menen sinne suoraan Suomesta. Jos taas menen sinne jostain toisesta suurkaupungista, tuntuu Pariisi minusta aina yliarvostetulta. Hassua.
Sitten muutamia linkkejä. Ensimmäinen on tässä Tapanin pyynnöstä. Muistatte kai, että vietimme Tapanin kanssa taannoin useamman tunnin sotahistoriallisessa museossa. Museossa puhuttiin 1800-luvun osiossa paljon kenraali Radetzkysta, joka oli niin hyvä kenraali, että johti joukkoja vielä kahdeksankymppisenä ja vapautettiin palveluksesta vasta yhdeksänkymppisenä. (http://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Radetzky_von_Radetz) . Te kuitenkin tunnette Radetzkyn todennäköisemmin Straussin Radetzky-marssista, joka on siis tämä kappale: http://www.youtube.com/watch?v=Zda6aAvvzh4. Ja mikäli tuo kuulostaa epämääräisesti tutulta, niin kappale on tuttu Suomessa myös tästä: http://www.youtube.com/watch?v=lnCLaOnFntg. Sitten kaksi joululinkkiä. Kiva joulukalenteri, jossa on myös musiikki mukana: http://joulukalenteri.positiivarit.fi/ ja suomalainen jouluradio, jota voi kuunnella myös netissä: http://www.jouluradio.fi/. Nämä ovat piristäneet minua parina viime päivänä.
Loppuun vielä pieni kertomus bussimatkastani kotiin eilen. Bussissa minua vastapäätä istui pieni, vanha nainen, lähempänä kahdeksaakymmentä. Käytävän toiselle puolelle tuli istumaan hänelle tuttu, hiukan nuorempi (noin seitsemänkymppinen) nainen. Tässä heidän keskustelunsa matkan aikana, V=vanhempi nainen, N=nuorempi nainen.
V: Mitä kuuluu? Paljon kiireitä näin ennen joulua?
N: No jaa... Pitää paistaa pikkuleipiä.
V: Lapsilleko?
N: Niin, lapset pitävät niistä.
V: Minulla on torstai-iltaisin englanninkurssi.
N: Tuletko huomenna (joku seurakunnan tapahtuma)?
V: Haluaisin kyllä, katsotaan...
Tässä vaiheessa minun piti nousta bussista. Minusta keskustelu oli ihana kahdesta syystä. Ensinnäkin, huomaa että joulu lähenee, kun mummot puhuvat joululeivonnaisista ja lapsenlapsista. Toiseksi minusta oli jotenkin tosi ihanaa, että tämä vanha pieni mummo käy englanninkurssilla torstaisin. Keskustelun kuuleminen vain jotenkin sai mieleni vähän paremmaksi. Ja olihan se kiva myös huomata, että ymmärsin koko keskustelun.
Lento meni ongelmitta ja laskeuduimme Pariisiin vähän yhden jälkeen. Matkatavarat tulivat nopeasti, ja otimme bussin Orlyn lentokentältä kohti metroasemaa, josta oli vain muutaman pysäkin matka hotellillemme. Oli nimittäin käynyt ilmi, että olimme myös samassa hotellissa. Metrolippujen ostamiseen, hotellin löytämiseen ym. sähläilyyn meni sen verran aikaa, että olimme hotellilla joskus kolmelta. Hotelli oli Etap-ketjun halpahotelli ja hinta-laatu-suhteeltaan aika hyvä, varsinkin jos huoneessa nukkui kaksi tai kolme henkeä. Huoneessa oli parisänky, jonka yläpuolella yhden hengen parvi, pienenpieni ja muovinen mutta puhdas vessa ja suihku, ja huoneen yhdessä nurkassa lavuaari. Ikkunasta näkyi kaukana Eiffel-torni. Koska aikaa ei ollut kuin muutama tunti ennen iltamenoja, ja koska olin väsynyt, tyydyin etsiskelemään lähistöltä supermarketin josta ostin ruokaa (tosi hyvää pähkinäleipää ja valkohomejuustoa), söin, luin vähän läksyjä, lepäilin ja aloin sitten valmistautua iltaan.
Vähän ennen seitsemää lähdimme Femken kanssa ensin metrolla hakemaan Femken ystävän Marieken hänen hostelliltaan. Siellä seuraamme liittyi muitakin, ja lopulta myös Anna (venäläinen, olen kertonut hänestä ennenkin), joka oli juuri lähdössä yksin mutta päätti sitten lähteä meidän kanssamme. Baari johon menimme oli lähellä Champs-Elyseetä ja pääsimmekin näkemään kadun jouluvalot. Oli muuten hienot!
Nuo puiden siniset valot kaikenlisäksi "valuivat" silleen hienosti oksia pitkin.
Saavuimme baariin onneksi sopivasti ennen suurinta ruuhkaa, joten meidän ei tarvinnut jonottaa paljonkaan saadaksemme ruokaa. Tarjolla oli tosin vain kylmää syötävää, salaatteja jne. Vähän myöhemmin porukkaa alkoi virrata sisään kunnolla ja pian baari olikin todella täynnä. Näin paljon wieniläisiä, mutten juurikaan esim. suomalaisia CEMS-opiskelijoita tungoksen takia. Istuimme parissa eri paikassa, kiertelimme ympäriinsä ja löysimme lopulta Birgiten (Tanskasta). Päätimme lähteä jo paljon ennen kymmentä, koska olimme väsyneitä sekä matkustamisesta että koko edellisestä viikosta, koska Birgitellä oli aamulla aikaisin haastattelu ja koska baari oli niin täynnä että oli joka tapauksessa vaikea tavata ketään. Drinkit olivat myös kalliita: yhteentoista asti erikoishintaan 5e, sen jälkeen 12e/kpl. Oli suorastaan luksusta päästä nukkumaan aikaisin tietäen, että kello soisi vasta yhdeksältä.
Anna, Lilla (unkarilainen, jonka tapasimme ensimmäistä kertaa baarissa) ja minä. Huomaatte varmaan, että asuni muuttui vähän suunnitellusta, koska musta toppi ei näyttänytkään hyvältä.
Aamulla kävin hotellin aamiaisella (tuoretta patonkia, jugurttia, muroja, kaakaota, kakkua) ja pukeuduin sitten career forumia varten. Paikanpäälle pääsi onneksi hotellilta melko suoraan raitiovaunulla. Sain ovella nimikyltin ja läppärilaukun täynnä Pariisi-esitteitä. Alakerrassa oli opiskelijoille oma alue, jossa oli narikka, istumapaikkoja ja tarjolla kahvia, teetä, vettä ja mehua. Kävin tarkistamassa vessassa, että näytin vielä yhtä professionaalilta kuin hotellilta lähtiessä ja suuntasin sitten yritysten ständeille. Kiersin alueen pari kertaa läpi ja uskaltauduin sitten Nokian juttusille. Se oli ihan positiivinen keskustelu, muistivat minut nimittäin nimeltä (nojoo, nyt siis paljastin yrityksen, joka perui haastattelut, jos joku sitä ei ollut vielä arvannut) ja selittivät palkkaavansa taas ensi vuonna ihmisiä (uskoo ken tahtoo). Sain kuitenkin lisätietoa heidän graduate programistaan. Niin, ja kehuihan se Nokia-nainen myös pukuani kauniiksi. Siitä taas tuli mieleen, että miehet saavat kyllä nyt myötätuntoni: puvussa oli kuuma!
Katse tulevaisuudessa. Palkkaisitko tämän naisen? (Ja jos palkkaisit, niin ota ihmeessä yhteyttä! ;) )
Nokia-kokemuksestani rohkaistuneena kävin juttelemassa myös Koneen ja Elcoteqin edustajien kanssa, mutta he lähinnä käskivät katsoa harjottelupaikkoja nettisivuilta. Vähän niinkuin hetken mielijohteesta menin juttelemaan myös Canal+:n edustajan kanssa. Suomessahan yritys tunnetaan satelliittikanavista, mutta on oikeasti laajempikin mediakonserni. He sentään halusivat cv:ni. Tuli tosin vähän ongelmia, kun kysyivät, miksi olen kiinnostunut yrityksestä, enkä oikein kehdannut sanoa, että "Niin, kävelin tässä teidän ständin ohi ja ajattelin, että miksipä ei...".
Tässä vaiheessa olin viettänyt paikassa jo useamman tunnin, juonut kaksi ilmaista pulloa vettä (koska oli niin kuuma!) ja tavannut vihdoin muitakin CEMS-opiskelijoita kuin wieniläisiä, kaikki itseasiassa tuttuja jo Mikkelistä. Päätin, että kiertely saa riittää ja suuntasin takaisin hotellille. Vaihdoin vaatteet, kävin jälleen supermarketissa ja lepäsin iltaa varten. Sain luettua myös vähän lisää läksyjä.
Iltavaatetus lauantaina.
Illan bilepaikka oli lähellä career forumia, joten sinne oli helppo mennä raitiovaunulla. Lähdin matkaan Femken, Karolinen ja Birgiten kanssa, mutta seurueemme kasvoi, koska samassa hotellissa oli useita muitakin CEMS-opiskelijoita lähdössä samaan aikaan. Pidin todella paljon bilepaikan sisustuksesta: iso halli, jonka kattoon oli tehty tähtitaivas, koristeltu palmuilla, vesialtailla ja itämaistyyppisillä patsailla. Tarjolla oli buffet, joka oli parempi kuin perjantaina muttei siltikään kauhean kattava. Jälkiruuaksi tarjotut kakut olivat uskomattoman hyviä, varsinkin suklaakakku! Ruuan kanssa oli tarjolla viinejä, mutta ne loppuivat aika pian. Tunnelma lässähtikin joksikin aikaa, koska varsinaisia bileitä ei aloitettu ennenkuin tänä vuonna valmistuvien erillinen päivällinen oli loppunut ja he siirtyivät samaan tilaan meidän kanssamme. Osa porukasta ehtikin jo lähteä ja minunkin olisi tehnyt mieli. Sinnittelin kuitenkin mukana, lähinnä Karolinen seurassa. Pyörimme samoissa porukoissa muiden Wienissä opiskelevien kanssa koko illan, vaikka tapasinkin välillä muitakin tuttuja. Vihdoin puoliltaöin bileet saatiin taas vähän paremmin pystyyn, musiikki alkoi soida ja alkoholitarjoilu aloitettiin uudestaan. Jokainen sai kaksi muoviranneketta, joita vastaan sai sitten ilmaisen drinkin. Kävimme tiskiltä lasilliset kuohuviiniä (eikä missään kuohuviinilaseissa, vaan sellaisissa parin desin muovimukeissa) ja menimme tanssimaan. Välillä kiertelimme etsimässä tuttuja, kävimme vaihtamassa toisetkin rannekkeemme kuohuviiniin ja tanssimme lisää. Valitettavasti ennen kahta saimme huomata, että alkoholi oli jälleen loppu. Koska myös jalat olivat tässä vaiheessa jo varsin kipeät (olin samoissa kengissä jo päivällä), Karoline ehdotti hiukan kahden jälkeen että lähtisimme, ja suostuin heti. Ulkona oli taksijono, joka kuitenkin eteni nopeasti. Taksit oli tilattu ennakkoon, joten mittarissa oli jo kymmenen euroa, kun istuimme sisään. Onneksi matka ei ollut pitkä ja maksoi yhteensä noin kaksikymppiä. Loppuvaiheessa taksi tosin meinasi ajaa hotellista ohi ja jouduimme käyttämään kaikki ranskantaitomme, että pääsimme oikeaan osoitteeseen. Sunnuntaina kuulin, että Femke oli lähtenyt juuri ennen meitä. Hän oli kävellyt vähän matkaa ja ottanut taksin kadulta, joten oli maksanut alle kympin... Pääsin nukkumaan kolmelta.
Anna, Karoline ja Birgitte.
Sunnuntaiaamuna minulla oli kello soimassa puoli kymmenen, että ehtisin aamupalalle, mutta heräsinkin jo ennen yhdeksää. Makoilin silti sängyssä kellonsoittoon saakka. Aamiaisen jälkeen pakkasin ja lepäilin vielä siihen asti, kunnes huone piti luovuttaa. Sain onneksi jättää laukut hotellille. Lähdin Champs-Elyseelle, jossa katselin ensin paikallisia joulumarkkinoita. Satoi vettä ja puisto oli mutainen, joten joulutunnelma oli ensimmäisestä adventista huolimatta kaukana. Kävin myös Disney Storessa, josta ostin äitin puolesta Jaanikalle joululahjan. Kävelin ympäriinsä, kunnes päätin lähteä metrolla katsomaan suurten tavaratalojen kuuluisia jouluikkunoita. Niitä olikin katselemassa aikamoinen joukko ihmisiä. Valitettavasti itse tavaratalot eivät olleet auki, vaikka olin lukenut että ne saavat olla auki viitenä sunnuntaina ennen joulua. Palasin siis takaisin Champs-Elyseelle. Valitettavasti sade voimistui tihkusta häiritseväksi. Ostin lounaaksi leipomosta kanapatongin ja tekstailin Femken kanssa lähtöajasta lentokentälle. Päätimme tavata hotellilla viideltä, kun lento lähti puoli yhdeksän.
Champs-Elyseen joulutori ei ollut kovinkaan jouluinen.
Myynnissä oli joulukuusia.
Ihan oikea ennustajankoju!
Jouluikkunoista löytyi niin nukkevauvoja kukkaiskeijuina...
...pupuja valmistautumassa jouluaterialle...
...kuin merenpohjassa uiskentelevia nallejakin!
Jouluikkunoiden edessä riitti ihmisiä.
Viideksi suuntasin siis hotellille, otimme matkatavaramme ja matkustimme metrolla lentokenttäbussille. Check-in-jonossa tapasimme myös Birgiten. Menimme lentokentän kahvilaan välipalalle ja join ehkä elämäni kalleimman Fantan: 0,5l pullo maksoi 3,80e! Tajusin tämän vasta maksettuani tutkiessani kuittia. Seuraamme liittyi myös tsekkiläinen Honza (oikeasti Jan) ja myöhemmin turkkilainen Orcun. Olimme portilla vähän ennen kuin boardingin piti alkaa, mutta kone saapui myöhässä edelliseltä lennolta, joten pääsimme lähtemään vasta 40 min myöhässä. Toiset nukkuivat lentokoneessa ja minäkin yritin, mutten saanut väsymyksestä huolimatta unta. Onneksi pilvet rakoilivat välillä ja koska istuin ikkunapaikalla, näin kaupunkien valot alhaalla. Erityisesti laskeutuessa näkymä oli hieno.
Matkatavarat tulivat taas todella nopeasti, mutta meitä alkoi huolestuttaa metroon ennättäminen keskustassa. Koska seuraavan normaalin junan lähtöön oli vielä puoli tuntia, otimme kalliin CAT-junan, joka vei keskustaan 15 minuutissa, vaikka maksoikin sitten 9 euroa. Ehdimme metroon, ja koska emme Femken kanssa jaksaneet kävellä, ehdimme vielä myös viimeiseen bussiin metroasemalta Haus Döblingiin. Nukkumaan pääsin vihdoin yhdeltä, herätys maanantaiaamuna oli kahdeksalta.
Pariisissa oli ihan kivaa, mutta jotenkin olin odottanut "vuoden suurimmalta CEMS-tapahtumalta" enemmän. Tuntui, että yritykset eivät kaikesta huolimatta olleet career forumissa niinkään palkkaamassa, vaan ennemminkin kertomassa itsestään. Myös bileet olivat vähän pettymys: perjantaina oli liian täyttä ja lauantaina alkoholi loppui kahdesti kesken. Mitä Pariisiin tulee, niin sää ja aikataulu eivät nyt olleet ihanteellisia kaupungissa oleiluun. Lisäksi olin ehtinyt unohtaa, kuinka kulunut, likainen ja pahanhajuinen Pariisin metro on. Käytävät liityntälinjojen välillä ovat pitkiä ja sokkeloisia ja täynnä kodittomia ja kerjäläisiä, joten yksin liikkuessa olisin kyllä tuntenut oloni illalla turvattomaksi. Aines, joka Wienissä kasautuu Karlsplatzille (sinne kasautuvat onneksi myös poliisit), on Pariisissa ripoteltuna ympäri metroasemia. Jostain syystä pidän Pariisista, jos menen sinne suoraan Suomesta. Jos taas menen sinne jostain toisesta suurkaupungista, tuntuu Pariisi minusta aina yliarvostetulta. Hassua.
Sitten muutamia linkkejä. Ensimmäinen on tässä Tapanin pyynnöstä. Muistatte kai, että vietimme Tapanin kanssa taannoin useamman tunnin sotahistoriallisessa museossa. Museossa puhuttiin 1800-luvun osiossa paljon kenraali Radetzkysta, joka oli niin hyvä kenraali, että johti joukkoja vielä kahdeksankymppisenä ja vapautettiin palveluksesta vasta yhdeksänkymppisenä. (http://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Radetzky_von_Radetz) . Te kuitenkin tunnette Radetzkyn todennäköisemmin Straussin Radetzky-marssista, joka on siis tämä kappale: http://www.youtube.com/watch?v=Zda6aAvvzh4. Ja mikäli tuo kuulostaa epämääräisesti tutulta, niin kappale on tuttu Suomessa myös tästä: http://www.youtube.com/watch?v=lnCLaOnFntg. Sitten kaksi joululinkkiä. Kiva joulukalenteri, jossa on myös musiikki mukana: http://joulukalenteri.positiivarit.fi/ ja suomalainen jouluradio, jota voi kuunnella myös netissä: http://www.jouluradio.fi/. Nämä ovat piristäneet minua parina viime päivänä.
Loppuun vielä pieni kertomus bussimatkastani kotiin eilen. Bussissa minua vastapäätä istui pieni, vanha nainen, lähempänä kahdeksaakymmentä. Käytävän toiselle puolelle tuli istumaan hänelle tuttu, hiukan nuorempi (noin seitsemänkymppinen) nainen. Tässä heidän keskustelunsa matkan aikana, V=vanhempi nainen, N=nuorempi nainen.
V: Mitä kuuluu? Paljon kiireitä näin ennen joulua?
N: No jaa... Pitää paistaa pikkuleipiä.
V: Lapsilleko?
N: Niin, lapset pitävät niistä.
V: Minulla on torstai-iltaisin englanninkurssi.
N: Tuletko huomenna (joku seurakunnan tapahtuma)?
V: Haluaisin kyllä, katsotaan...
Tässä vaiheessa minun piti nousta bussista. Minusta keskustelu oli ihana kahdesta syystä. Ensinnäkin, huomaa että joulu lähenee, kun mummot puhuvat joululeivonnaisista ja lapsenlapsista. Toiseksi minusta oli jotenkin tosi ihanaa, että tämä vanha pieni mummo käy englanninkurssilla torstaisin. Keskustelun kuuleminen vain jotenkin sai mieleni vähän paremmaksi. Ja olihan se kiva myös huomata, että ymmärsin koko keskustelun.
torstai 27. marraskuuta 2008
Suorastaan syntinen päivä
Alkuviikko on ollut aika stressaava, kun on ollut kiire saada kaikki kouluhommat tehtyä ennen Pariisia. Hommat on tullut suurin piirtein valmiiksi, mutta tänään olenkin sitten ollut kaikkea muuta kuin kiltti ja ahkera. Ensinnäkin jätin menemättä saksantunnille, jotta ehdin tehdä muita asioita. Kurssilta kun saa olla kahdesti poissa, enkä ole ollut vielä kertaakaan, ja osa porukasta on jo Pariisissakin. Lisäksi kaikki kurssimateriaali tulee aina nettiin, joten voin sieltä tarkistaa ensi viikolla tärkeimmät jutut. No niin, nyt tämä muuttuu vielä pahemmaksi: en suinkaan ollut poissa ainoastaan ehtiäkseni tehdä enemmän läksyjä (vaikka päiväni niillä aloitinkin), vaan myös ehtiäkseni Mariahilferstrasselle. Sinne minun taas piti päästä kahdesta syystä: oman mielenterveyteni takia (koska tämä pelkkää huoneen ja koulun väliä ravaaminen tekee minut pian hulluksi) sekä siksi, että tarvitsen Pariisiin jonkun paremman käsilaukun illalliselle ja iltamenoihin. Minulla kun on täällä mukanani vain se ruskea, eikä se ole tarpeeksi hieno tai pieni.
Ennenkuin lähdin shoppailemaan kävin koululla tulostamassa lentolippuni ja pinon cv:itä lauantain career forumia varten. Menin myös koululla syömään, ja siellähän minua kohtasikin uusi houkutus: toisena menuvaihtoehtona yläkerrassa oli omenastruudelia. En ole ottanut makeaa vaihtoehtoa niiden topfenknödeleiden jälkeen, joten sorruin houkutuksen edessä. Ai oliko hyvää? No mitäs luulette: iso pala kuumaa omenastruudelia (juuri sopivan kirpeää omenaa, ohut taikina ja isoja pähkinänpaloja, ja mikä parasta: ei rusinoita!), kauhallinen vaniljakastiketta ja iso lusikallinen kylmää, kanelilla maustettua kermavaahtoa. Sain ahdettua itseeni koko annoksen, mutta nyt on kyllä omenastruudelikiintiö vähäksi aikaa täynnä.
Mariahilferstrassella etsiskelin sopivaa käsilaukkua kaikista kenkä- ja vaatekaupoista. Asunahan minulla on mustat suorat housut ja musta toppi. Katselin perusmustia, pieniä käsilaukkuja ja olin jo luovuttamassa ja päättänyt ostaa Espritistä yhden vähän paremmannäköisen, kun päätin vielä käydä Zarassa. Ja siellä se oli: pieni, mutta silti tilava, selkeästi juhlavampi, mustapohjainen mutta runsaasti kirjailtu vintage-henkinen pussukka. Ihastuin, ja kiikutin sen kassalle, vaikka hintaa olikin 60 euroa. Tässä se on:
No niin, pinnaaminen koulusta, jotta pääsee shoppailemaan, lounaaksi jälkiruokaa ja 60e uuteen laukkuun. Montako Ave Mariaa tästä tällaisessa katolisessa maassa saa?
Huomenna lennän päivällä sinne Pariisiin. Illalla on ensimmäinen cocktail-tapahtuma, lauantaina career forum, eli tarkoituksena tutustua esillä oleviin yrityksiin. Illalla on illallinen ja bileet. Sunnuntain aion käyttää joulushoppailuun, ja lento takaisin on vasta ihan illalla. Palaan siis alkuviikosta kertomaan, miten Pariisissa meni. Au revoir!
Ennenkuin lähdin shoppailemaan kävin koululla tulostamassa lentolippuni ja pinon cv:itä lauantain career forumia varten. Menin myös koululla syömään, ja siellähän minua kohtasikin uusi houkutus: toisena menuvaihtoehtona yläkerrassa oli omenastruudelia. En ole ottanut makeaa vaihtoehtoa niiden topfenknödeleiden jälkeen, joten sorruin houkutuksen edessä. Ai oliko hyvää? No mitäs luulette: iso pala kuumaa omenastruudelia (juuri sopivan kirpeää omenaa, ohut taikina ja isoja pähkinänpaloja, ja mikä parasta: ei rusinoita!), kauhallinen vaniljakastiketta ja iso lusikallinen kylmää, kanelilla maustettua kermavaahtoa. Sain ahdettua itseeni koko annoksen, mutta nyt on kyllä omenastruudelikiintiö vähäksi aikaa täynnä.
Mariahilferstrassella etsiskelin sopivaa käsilaukkua kaikista kenkä- ja vaatekaupoista. Asunahan minulla on mustat suorat housut ja musta toppi. Katselin perusmustia, pieniä käsilaukkuja ja olin jo luovuttamassa ja päättänyt ostaa Espritistä yhden vähän paremmannäköisen, kun päätin vielä käydä Zarassa. Ja siellä se oli: pieni, mutta silti tilava, selkeästi juhlavampi, mustapohjainen mutta runsaasti kirjailtu vintage-henkinen pussukka. Ihastuin, ja kiikutin sen kassalle, vaikka hintaa olikin 60 euroa. Tässä se on:
No niin, pinnaaminen koulusta, jotta pääsee shoppailemaan, lounaaksi jälkiruokaa ja 60e uuteen laukkuun. Montako Ave Mariaa tästä tällaisessa katolisessa maassa saa?
Huomenna lennän päivällä sinne Pariisiin. Illalla on ensimmäinen cocktail-tapahtuma, lauantaina career forum, eli tarkoituksena tutustua esillä oleviin yrityksiin. Illalla on illallinen ja bileet. Sunnuntain aion käyttää joulushoppailuun, ja lento takaisin on vasta ihan illalla. Palaan siis alkuviikosta kertomaan, miten Pariisissa meni. Au revoir!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)