Salzburg

Jalat on kipeinä kiipeämisestä ja olkapäät repun kantamisesta. Illalla olin jo ennen kymmentä täysin poikki, mutta olipahan kiva päivä! Tuli vihdoin nähtyä sekin, mikä vuosia sitten interreilillä jäi näkemättä: Alpit!

Aamulla lähdin siis Westbahnhofilta junalla kohti Salzburgia. Junaliput maksoi 22,10e/suunta, lippu ilmoitti matkan pituudeksi 317km. Sehän on niinkuin Rantasalmelta Helsinkiin! Matka tosin kesti vain kolme tuntia, ja nopeampiakin junia olisi löytynyt. En vain halunnut ottaa riskiä, kun minulla ei ollut paikkalippuja ja ÖBB:n nettisivu varoitteli, että nopeammat vuorot olisivat täynnä. Istuin matkan samassa vaunuosastossa jonkun eläkeläisryhmän kanssa. Olin ottanut mukaan artikkelipaketin tenttiinlukua varten, ja jonkin verran sainkin luettua. Lisäksi luin torstaina ostamaani englanninkielistä pokkaria, joka lopulta osoittautui vähän liiankin helppolukuiseksi: loppui paluumatkalla 40min ennen Wieniä. Junamatkasta nyt ei ole mitään ihmeempää kerrottavaa, Salzburgiin saavuin vähän ennen puoltapäivää. Jossain vaiheessa matkalla vallitsi junan ikkunoiden takana oikea hernerokkasumu, mutta Salzburgissa paistoi onneksi aurinko.

Kävelin vanhaankaupunkiin, katselin vähän ympärilleni, kävin tuomiokirkossa sisällä ja päätin sitten suunnata kaupungin yläpuolella sijaitsevaan Hohensalzburgin linnoitukseen. Sinne olisi päässyt helposti hissityyppisellä köysiratavaunulla, mutta kun hintaa oli reilusti, päätin kävellä. Onhan sitä kiivetty linnoituksiin ennenkin jalkavoimin, viimeksi Bratislavassa. No, tällä kertaa tie oli välillä todella jyrkkä ja nousu tuntui aika loputtomalta, mutta ihan hyvinhän siitä selvisi. Ei tullut edes samanlaista porrasallergiaa kuin Kuala Lumpurissa. Tuli vain kauhean kuuma villakangastakissa, jonka alla oli vielä paksu neulepaita. Salzburgissa ei muuten ollut lunta, menomatkalla sitä näkyi varjopaikoissa. Sää oli kuitenkin kylmähkö, koska kun selvisin hengästyksestäni, ei ollut enää ollenkaan liian lämmin.


Näkymää kaupungista linnoitukselle.


Jyrkkää nousua, tosin viimeinen rutistus, vaikken sitä vielä tiennytkään.

Linnoituksen sisäänpääsy maksoi 5e, mutta sillä pääsi sitten ilmaiseksi museoon. Ensin tosin menin katsomaan näköaloja, ja se kyllä kannatti! Näin nimittäin vihdoin ne Alpit. Eihän tällainen suomalaistyttö voinut kuin tuijottaa ihastuneena korkeuteen nousevia lumihuippuja.


Näkymää linnoituksesta.


Linnoitusta ja huippuja.


Linnoituksen lehmä, johon liittyi mielenkiintoinen tarina. Aikoinaan linnoitusta piiritettiin pitkään, ja vaikka salzburgilaiset yrittivät parhaansa mukaan säännöstellä syömistään, oli jäljellä lopulta enää yksi ainokainen lehmä (vaikka nyt kun katson kuvaa, niin taisi kyllä olla sonni kyseessä, mutta kutsutaan sitä nyt tässä tarinassa lehmäksi). Mitä siis tehdä? Linnoitus joutuisi antautumaan pian. Silloin salzbugilaiset keksivät: he ottivat sen ainokaisen lehmän ja kuljettivat sitä pitkin rintavarustuksia selvästi vihollisen nähtävillä. Kahtena seuraavana päivänä he tekivät saman, mutta tällä kertaa maalasivat lehmän eriväriseksi. Juoni toimi kuten pitikin: vihollinen päätteli, että piiritetyillä on ruokaa vielä vaikka kuinka (lehmiä on niin paljon, että ne juoksentelevat ympäriinsä varustuksilla!) ja päätti luovuttaa.

Kävelin ympäriinsä isossa linnoituksessa, kävin linnoituksen turistikaupassa, katselin pieniä joulumarkkinoita ja näköaloja ja kävin museossa, jonne piti hetki jonottaa sisään. Sisällä oli muutama huone myöhäiskeskiajan loistossa. Lisäksi oli lyhyt näyttely itse linnoituksesta ja erikoisnäyttely, joka kertoi ensimmäisestä maailmansodasta Alpeilla. Kiinnostavin oli ehkä osio, joka kertoi lyhyesti paikallisesta sotapropagandasta, siis niinkuin kansan keskuudessa.


Myöhäiskeskiaikaista sisustusta ja muita turisteja. Katsokaa kattoa ja seiniä, mukavaa vaihtelua tuollainen loisto kaiken keisarillisen ylenpalttisuuden jälkeen, jota täällä on nähnyt.


Sotapropagandaa lapsille. Teksti menee suunnilleen, että:
"Minulle ase! Sinulle miekka käteen!
Pikkusisko - anna lipun liehua!
Caro (?) on sotakoira. Myös vihollismaassa!
Me leikimme maailmansotaa! Ja - me tulemme voittamaan!"
Alkuperäiskielellä teksti myös rimmaa. En kai ole ainoa, jonka mielestä tämä on aika kammottavaa?


Isänmaapropagandaa: pieni tyttö suutelee keisari Franz Joosefin kuvaa (niin, sen Sissin aviomiehen).


Ilta saapuu vuorilta.

Linnoituksessa taisi vierähtää muutama tunti, jonka jälkeen laskeuduin takaisin vanhaankaupunkiin. Alas oli itseasiassa jyrkimmissä kohdissa vaikeampi tulla kuin ylös. Kiertelin taas vanhaakaupunkia ja illan hämärtyessä siirryin keskustan kuuluisille joulumarkkinoille. Väkeä oli aika paljon, mutta ei kuitenkaan ihan häiritsevästi. Näin myös taas Nikolauksen sekä tällä kertaa myös hänen seurassaan olevan Krampusin, joka kyllä selvästi pelotti pikkulapsia. Eikä ihmekään, kun Suomessahan pienimmät pelkäävät joulupukkiakin. Perinteeseen tottumattomalle tuollainen "nuuttipukki helvetistä"-tyyppinen hahmo tuntui aika kauhealta. Sydäntä suorastaan särki, kun katsoin kyynelsilmäisen ja -poskisen parivuotiaan pikkupojan puristavan isää tiukasti kaulasta ja kieltäytyvän ehdottomasti menemästä yhtään lähemmäs Nikolausta edes suklaata saadakseen, koska Krampus oli siinä vieressä.

Nälän yllättäessä ostin yhdestä kojusta paistettuja perunalohkoja juustokastikkeen kanssa. Ei mitään terveellistä ruokaa, mutta hyvältä maistui siinä torilla seisoskellessa ja syödessä. Jälkiruuaksi ostin karkkiomenan, koska en ole ikinä sellaista maistanut. En tiedä, onko sille parempaa suomennosta, mutta kyseessä on siis omena, joka on kastettu punaiseksi värjättyyn sulatettuun sokeriliemeen. Tuloksena on tikun nokassa oleva omena, jossa on kova, kiiltävä ja punainen kuorrutus. Olen nähnyt niitä sarjakuvissa, leffoissa, leluissa jne, ja Amerikassa ovat suosittuja erityisesti halloweenina. Täällä taas taitavat olla joulumarkkinatavaraa. Kyse on siis tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Candy_apple . Tarjolla oli myös suklaakuorrutettuja versioita, sellaisen söin kerran Praterissa.

Käveleskellessäni siinä ympäriinsä pimenevässä illassa katsellen kojuja ja upeaa näkymää ylös linnoitukselle, punainen omena tikunnokassa ja suunympärys ja sormet tahmeana sokerista, tunsin kyllä olevani onnellinen. Minulle tulee tuollaisia erityisen onnellisuuden puuskia silloin tällöin, ja tuo oli ehdottomasti yksi niistä hetkistä.


Myynnissä oli myös juustoa. Paljonkohan tuollainen kiekko olisi maksanut?

Kiertelin vielä jonkin aikaa, mutta päätin lopulta että oli aika sunnata takaisin rautatieasemalle. Päätöstäni säesti muutama kylmä sadepisara, joita alkoi juuri putoilla latistean tunnelmaa. Sade tosin loppui onneksi heti alkuunsa. Otin seuraavan junan kohti Wieniä ja istumapaikankin onneksi löysin helposti. Matka meni lukiessa sekä tenttiin että sitä pokkariani. Kämpälle päästyäni olin tosi väsynyt, mutta vilkaisin vielä netistä Linnan juhlien ensimmäisiä raportteja ennenkuin ryömin peiton alle.

Tänäseksi ja huomiseksi on ohjelmassa tenttiinlukua, joitakin läksyjä ja pyykinpesua. Onneksi eilen oli niin kiva päivä, muuten olisi voinut vaikka vähän harmittaa, etten ollut Rantasalmella, jossa Tapani oli auttamassa äitiä, Jonia ja Jaanikaa perinteisessä itsenäisyyspäivän hommassa: piparien leipomisessa. Kuulumisista päätellen olen ollut Wienissä pikemminkin kolme vuotta kuin kolme kuukautta: Jaanika osaa lukea hyvin ja Joni käyttää oma-aloitteisesti googlea...