Taiteellisia päiviä

Tämä päivä ja eilinen on molemmat olleet varsin taiteellisia, molempina nimittäin oli ohjelmassa taidemuseo: eilen KunstHausWien ja tänään Belvedere. Näyttelyt oli tietenkin täysin erilaiset, mutta ehkäpä en KunstHausWienissä olisi käynytkään ilman tätä järjestettyä ohjelmaa. Belvedereen olisin kyllä mennyt varmasti, ja suunnittelen jo uutta visiittiä, koska osa jäi vielä tällä kertaa näkemättä.

KunstHausWien esittelee lähinnä Friedensreich Hundertwasserin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedensreich_Hundertwasser) töitä. Vaikka en yleensä modernista taiteesta pidäkään, niin Hundertwasserin työt ovat sen verran värikkäitä, eloisia ja humoristisia, että niitä kyllä katseli jonkin verran mielellään. Erityisesti pidän hänen arkkitehtuuristaan, jota saan ihailla päivittäin: aivan WUW:n vieressä nimittäin sijaitsee Hundertwasserin suunnittelema Fernwärme, eli jätteidenpolttolaitos. Yhtä hienoa ja hauskaa lämpölaitosta tuskin löytyy muualta! Lisäksi Hundertwasser oli erittäin tarkka ympäristöasioista ja suostui suunnittelemaan laitoksen vain, jos siihen laitettaisiin parhaat mahdolliset suodattimet jne. Ei todellakaan tunne opiskelevansa jätteidenpolttolaitoksen vieressä, kun rakennus näyttää tältä: http://www.vienna.cc/wienpix/fernwaerme4.jpg. KunstHausWienistä erityisen mielenkiintoisen teki se, että saimme oppaaksemme naisen, joka oli toiminut vuosikymmeniä Hundertwasserin henkilökohtaisena sihteerinä, joten todella tiesi mistä puhui!

Tänään oli viimeinen saksantunti ja ryhmätyöesityksiä. Jokainen ryhmä sai pitää esityksen valitsemastaan aiheesta saksaksi. Me (minä, Anna, Katherine Irlannista ja Sterle Romaniasta) olimme valinneet aiheeksi Web 2.0, lähinnä koska Sterle oli pitänyt aiheesta yhden esityksen jo kerran aiemmin. Meillä oli esityksessä aiheesta mm. pieni visa, jonka minä pidin. Hiukan kyllä aiheutti jännitystä, kun Sterle oli unohtanut jo kertaalleen tulostetut visalaput kotiin, mutta opettaja onneksi suostui tulostamaan ne uudelleen. Esitys meni hyvin, ja kurssi on nyt ohi. Pidin kyllä kurssista, erityisesti siitä että opettaja kysyi meiltä, mitä haluaisimme oppia jne, ja piti siksi meille esimerkiksi sen luennon Itävallan puolueista. Opettaja itse on kotoisin Saksasta ja hänelläkin on siksi hiukan ulkopuolista näkökulmaa Itävaltaan, eli usein mielenkiintoisia mielipiteitä paikallisista. Olimme muuten saada kurssin aikana useaan otteeseen opettajaparan epätoivon partaalle, kun joka kerta kun hän kysyi meiltä jotain Itävaltaan liittyen, vastaukset koskivat poikkeuksetta Saksaa. Esim.
"Mitä puolueita Itävallassa on?"
"SPD!"
"SPD!? D!?"
"...SP...Ö?"
Tai
"Millä nimellä Itävallan parlamenttia kutsutaan?"
"Bundestag!"
"No ei, se on Saksassa."
"Reichstag!"
"Ei, sekin on Saksassa. Onneksi täällä olen minä, eikä joku paikallinen."

Viimeisen saksantunnin jälkeen lähdimme Belvedereen. Belvedere on vanha kesäpalatsi, ts. sijainnut aikoinaan kaupungin ulkopuolella, mutta nykyään aivan Südbahnhofin vieressä. Sinne on koottu itävaltalaisten taiteilijoiden taidetta kaikilta aikakausilta. Meillä oli opastus, joka käsitteli 1900-luvun vaihteen maalauksia, lähinnä Klimtiä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Gustav_Klimt) ja Schileä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Egon_Schiele). Näin myös Klimtin kuuluisan Suudelman. En ole pitänyt siitä postikorteissa ja kuvissa, mutta nyt sen oikeasti nähtyäni voin sanoa, että siinä on kyllä teos, jolle mikään kuva siitä ei tee ollenkaan oikeutta. Se kaikki kullan kimallus, eri pinnat jne. Se todellakin täytyy nähdä! Ja toisaalta, teoksen oikeasti nähtyäni en voisi ostaa niitä täällä jokaisessa turistikaupassa myytävänä olevia kuvia, ne eivät vain näytä ollenkaan samalta.
Katselin myös muut Belvederen yläkerroksen maalaukset ja pidin tapani mukaan eniten 1800-luvun klassisemmista maalauksista (ks. www.belvedere.at - Sammlung - 19.Jahrhundert).

Tämä onkin nyt viimeinen blogikirjoitus vähään aikaan, koska viikonloppu on täynnä tekemistä. Huomenna lähdemme ennen aamukymmentä päiväretkelle Melkiin ja Kremsiin. Sieltä palaamme n.klo.22.00, ja lähtö Oktoberfestille on 22.30 Westbahnhofilta, joten sinne on mentävä suoraan. Matkustamme yöjunalla Müncheniin, jossa olemme sunnuntaina klo.6.00. Münchenissä on aikaa sekä tutustua kaupunkiin, että viettää ilta Oktoberfestillä. Illalla lähtee juna takaisin klo.23.00 ja on perillä Wienissä taas maanantaiaamuna klo.6.05, jonka jälkeen palaan tänne nukkumaan. Maanantaina varmaankin siis odotettavissa seuraava päivitys. Tuosta menomatkasta sen verran, että meille ilmoitettiin, ettei junassa ole tarkoitus nukkua ja että juomat ovat ilmaisia. Mukaan kehotettiin ottamaan naposteltavaa (ostin sipsejä, Mannerin vohveleita ja cokista hereilläpysymistä varten), lämpimät vaatteet ja hyvät kengät. Kestävimmät juhlivat kuulemma vielä paluumatkallakin. Juhlimista lukuunottamattahan tuosta matkasta tulee kovasti mieleen se meidän pyrähdys Kuala Lumpuriin kaksi vuotta sitten, eli ainakin tiedän olevan mahdollista selvitä vastaavasta matkasta hengissä.

Heuriger ja paikallista koirapolitiikkaa

Eilen vietin siis illan heurigerissa, eli paikallisessa viinituvassa, suuren vaihtarijoukon kanssa. Tapasin Timean ja Annan ratikkapysäkillä seitsemältä ja perillä olimme kai joskus puoli kahdeksan aikoihin. Pääsin vihdoin kokeilemaan Wienin suosituinta syysjuomaa eli Sturmia. Kyse on puolikäyneestä uudesta viinistä, jonka sesonki on alkusyksystä. Pari desiä maksaa yleensä n.2,5 e. Juoma on makeaa, sameahkoa, muistuttaa hiukan simaa (tai jopa kotikaljaa, on samalla tavalla lievästi hiivaista ja kuplivaa) ja sisältää alkoholia. Erittäin helposti juotavaa, ts. on hyvää eikä alkoholi maistu juuri lainkaan. Join kaksi lasillista. Ilmeisesti samaa juomaa kutsutaan saksansaksaksi nimellä Federweisser (http://de.wikipedia.org/wiki/Federwei%C3%9Fer).

Heuriger oli täynnä vaihtareita tutustumassa wieniläiseen viinitupakulttuuriin. Minä istuin samassa pöydässä Annan, n.viiden muun venäläisen, Lilin (jonka nimi kirjoitetaan siis noin, eikä Lilly) ja wisconsinilaisen Jacin kanssa (Jaci lausutaan kuten Jackie, ei JC, mitähän lie vanhemmat ajatelleet...). Lisäksi seuraan liittyi myöhemmin australialainen Tim ja kaksi paikallista, Jakob ja joku toinen. Juttelin lähinnä Lilin, Jacin ja Jakobin kanssa. Oli ihan kivaa, mutta minua häiritsi kyllä että venäläiset polttivat ketjussa tupakkaa. Kukaan ei kysynyt tupakoimattomilta, sopiiko se meille (vaikka en tietysti olisi voinut kieltääkään) ja savut puhallettiin ihan tyynesti toisia päin, vaikka esim. Jaciakin tämä selvästi häiritsi. Ilmeisesti Suomessa vallitsee kuitenkin jonkinlainen kirjoittamaton tupakointietiketti, jota Venäjällä ei ole... Tännekin muuten yritetään puuhata tupakointikieltoa ravintoloihin, mutten tiedä tuleeko siitä mitään, kun paikallisetkin on tosi innokkaita polttajia.

Olin mielestäni osallistunut keskusteluihin ihan kiitettävästi, mutta sitten Jakob kysyi minulta (tietysti ihan ystävällismielisesti), että olen aika hiljainen ja olenko yleensä hiljainen ihminen. Myönsin olevani ja hänkin sanoi olevansa. Ei kuulosta kummoiselta tapahtumalta, mutta valitettavasti asia vain on niin, että jos joku kommentoi hiljaisuuttani menen ihan varmasti täysin lukkoon ja olen loppuajan vieläkin hiljaisempi. Vaikkei minulle niin ole suoraan taidettu sanoakaan, lapsena jotenkin aina ymmärsin että on huono asia olla hiljainen ja ujo, ja vasta ihan lähivuosina olen ymmärtänyt, ettei introverttius luonteenpiirteenä ole yhtään sen huonompi asia kuin ulospäinsuuntautuneisuuskaan (vaikka nykyinen yhteiskunta usein suosiikin ekstroverttejä). Hiljaisuuteni kommentointi saa minut nolostumaan, koska muut ovat niin selvästi huomanneet, etten olekaan "tavallinen" sosiaalinen ihminen (vaikka olen usein ihan valovuosia sosiaalisempi ja rohkeampi kuin lapsena!). Minulla ei ole esimerkiksi mitään halua tai tarvetta kailottaa juuri tapaamilleni vierustovereille, mitä joku sanoi jostakusta jollekulle eilen baarissa (mistä suuri osa eilisestä keskustelusta tuntui koostuvan). No niin, katsokaa nyt, olen taas heti puolustuskannalla, herkkä kohta minulle siis edelleenkin. Aina kun joku tuntemattomampi sanoo, että olen hiljainen, oli se sitten miten ystävällisesti tahansa tarkoitettu, tunnen tehneeni jotain väärää, puolustukseni nousee pystyyn ja sulkeudun entistä enemmän. Taisin siis osallistua loppuillasta vielä vähemmän keskusteluun, ja lähdin lopulta puoli yhdentoista jälkeen.

Tänään ei ole tapahtunut mitään erityistä, joten ajattelin sen sijaan kirjoittaa paikallisesta koirapolitiikasta, joka hämmentää minua. Toisaalta täällä saa ilmeisesti ottaa koiran mukaan kaupungilla esimerkiksi moniin vaatekauppoihin jne. Minusta tuntuu aina kummalliselta nähdä koira vaatekaupassa, varsinkin kun kyseessä ei monesti ole mikään pieni sylikoira vaan sellainen noutaja tai vastaava. Säälin aina allergikkoja. Toisaalta, jos täällä haluaa ottaa koiran mukaan julkiseen liikennevälineeseen, on sillä oltava kuonokoppa! Myönnettäköön, etten tiedä paljonkaan kuonokopista (kun niitä ei Suomessa juuri käytetä) ja mielipiteeni perustuu ehkä lähinnä Disneyn Kaunottareen ja Kulkuriin, mutta eikö kuonokoppa nyt ole kuitenkin aika julma varuste (ja minä en edes varsinaisesti ole mikään koirien ylin ystävä)? Eihän se koira kuitenkaan ilkeyttään ala vaikka raitiovaunussa haukkua, kyllä sillä joku syy ja tarve on silloin ilmaista itseään, ja jos joku ottaa koiransa mukaan kaupungille, niin luulisi sen kouluttavan hiljaisemmaksi jos se on tarpeen. Toisaalta, olen jo kahdesti todistanut täällä kahden hihnassa olevan koiran torailua, jota omistajat eivät tuntuneet saavan loppumaan millään, ja kahtena päivänä peräkkäin olen nähnyt supermarketin eteisessä omistajaansa odottavan koiran haukkuvan ja ulvovan aivan koko ajan joko ikäväänsä omistajaa kohtaan tai innostusta kaikkia uusia ihmisiä kohtaan, jotka menevät ohi. Kouluttavatko ihmiset sitten ehkä täällä koiriaan vähemmän? En tiedä, ihmetyttää vain tuollainen kaksijakoisuus.

Biletystä ja parlamentti

Tein eilen jotain hyvin epäsirjemäistä: lähdin katsastamaan viikottaiset vaihtaribileet Ride Clubiin. Tiesin, että paikka on vain n.10 min kävelymatkan päässä ja että bileet alkavat jo aikaisin: seitsemästä kahdeksaan on osa drinkeistä ilmaisia, eivätkä ne sen jälkeenkään kalliita ole. Normaalihinnat tulevat voimaan vasta kymmeneltä. Voisin siis mennä paikalle ja silti olla omassa sängyssä nukkumassa jo järkevään aikaan. Lisäksi Anna ilmoitti ainakin olevansa paikalla n.19.45 alkaen. Eipä siis muuta kuin hiukset auki, paidan vaihto, lisää meikkiä, korkokengät ja menoksi. Olin baarissa sisällä pari minuuttia yli kahdeksan ja ehdin juuri napata vielä yhden viimeisistä ilmaisista drinkeistä. Se ei tosin juurikaan maistunut alkoholille, eikä noussut päähän, joten alkoholipitoisuus epäilytti, mutta en ollutkaan tullut paikalle juomaan joten ei haitannut. En edes ostanut myöhemminkään lisää juomista. Tuli halpa ilta, maksoin ainoastaan euron narikasta.

Löysin sisällä pian Annan, Stefanian, Timean ja muutamia muita ja olin aluksi heidän seurassaan. Myöhemmin paikalle saapuivat Josefine ja Birgitte (jotka siis tapasin silloin siellä Rathausplatzilla illallisella), ja heidän mukanaan tutustuin myös joihinkin uusiin CEMS-opiskelijoihin. Oli kyllä hetken hämmennys, kun nämä uudet tuttavuudet tutustuttaessa antoivat poskisuukot, minä olen täälläkin tottunut vain kättelemään, mutta siitäkin selvittiin lopulta kohtuullisen kunnialla. Porukkaa oli aika paljon, tosin kuulemma ei läheskään niin paljon kuin viikko sitten ensimmäisissä bileissä, ja musiikki kovalla. Kymmenen jälkeen sain tarpeekseni ja puoli yhdeltätoista olin jo korvat soiden ja jalat särkien takaisin huoneessani. Selvästi harjoituksen puutetta.

Aion tänään jatkaa minulle epäluonteenomaista käytöstä ja lähteä vaihtareiden heuriger-iltaan (siis taas sellaiseen viinitupaan). Tapaan Timean ja Annan koulun edessä ratikkapysäkillä seitsemältä. Meinasi tosin tulla ongelma, kun olin tänään tosi väsynyt (nukuin huonosti), tiesin että pyykkiä pitäisi pestä ja halusin heurigeriin, mutta toisaalta iltapäivä oli täynnä ohjelmaa: ensin luento Itävallan poliittisesta järjestelmästä ja sitten vierailu parlamenttiin. Päädyin lopulta sellaiseen ratkaisuun, että jätin luennon väliin, tulin sen sijaan kämpälle lepäämään ja pesemään pyykit, ja lähdin sitten sinne parlamenttikierrokselle. Onnistui hyvin. Parlamenttirakennus oli hieno sekä ulkoa että sisältä, ja kierroskin aika mielenkiintoinen. Olen nyt myös ainakin hiukan paremmin levännyt iltaa varten ja pyykitkin on kuivumassa.

Olisin laittanut nyt tähän kuvia parlamentista sisältä (ulkokuva löytyy jostain alkupostauksista), mutta Blogger ei ole yhteistyöhaluinen. Ehkä laitan ne joskus toiste. Kiitos muuten kaikista kommenteista. Jennille tiedoksi, että kuvat Tiuhtista ja Viuhtista olis oikein tervetulleita (samoin tietysti tyttöjen piirustukset). Ja kaikille yleisesti, että jos ette ole sitä vielä kirjoituksista huomanneet, niin mulla on täällä kyllä tosi kivaa ja olen onnellinen, että käytin tämänkin mahdollisuuden. Jos olisi mahdollista, lähtisin varmaan vielä kolmannen kerran vaihtoon, mutta seuraavaksi kai pitäisi jo valmistua :D.

Aarrejahti ja Itävallan politiikkaa

Tänään käsiteltiin saksantunnilla Itävallan poliittista tilannetta, kun ensi viikonloppuna on vaalit. Ajattelin teillekin vähän kertoilla asiasta, mutta ensin tämän päivän Schnitzeljagdiin, eli aarrejahtiin. Tarkoitus oli ryhmissä tehdä tietyt ennaltamäärätyt tehtävät, ja voittaja on kaiken nopeiten/hauskoiten/parhaiten suorittanut ryhmä. Palkinnot jaetaan keskiviikkoiltana. Minun ryhmääni kuului usalainen Sumner, brasilialainen Luis, espanjalainen Antonio, japanilainen Keisho (tms) ja suomalaiset Markus ja Petra. Meidän piti mm. löytää koulun vieressä olevan Franz Josef Bahnhofin Billan aukioloajat, Wienin yliopiston päärakennuksesta itävaltalaisten Nobel-palkittujen nimet, ottaa itsestämme kuva Museumsquartierissa, kahden ryhmän jäsenen piti syödä minuutissa niin monta Manner-vohvelipalaa kuin mahdollista (meidän tulos oli 17, kun taas joku Team America oli syönyt 29...) jne. Yhdellä rastilla piti ensin poseerata perinteisissä itävaltalaisissa vaatteissa ja sitten opetella tanssimaan valssia. Opin kyllä askeleet nopeasti, valitettavasti partnerini ei ollut yhtä hyvä, eikä tanssimisesta oikein tullut mitään. Meidän piti myös käydä WUW:n rahoituksen tiedekunnassa, joka sijaitsi hiukan kauempana päärakennuksesta. Järjestäjille oli vain sattunut pieni moka, ja kaikki ryhmät joutuivat etsimään jonkin aikaa oikeaa huonetta, koska tehtävä ei ollutkaan siinä huoneessa, mihin annettu vihje johti... Ihan kiva iltapäivä, mutta olisi ehkä ollut vielä kivempi, jos ei olisi ollut jo aiemmin aikaa tutustua Wieniin.


Poseeraamme alppitaustan edessä perinteisissä vaatteissa.

Nyt sitten vähän tietoa Itävallan puolueista jne. Huomenna on kylläkin ohjelmassa vielä luento Itävallan poliittisesta järjestelmästä ja sen jälkeen vierailu parlamenttiin, mutta tässä nyt ainakin jotain, mitä jäi tänään mieleen.

Täällä on siis parlamenttivaalit muistaakseni sunnuntaina, mutta nämä ei ole ne normaalit, joka neljäs vuosi järjestettävät vaalit, vaan ylimääräiset. Itävallan tärkeimmät puolueet ovat SPÖ (sos.dem.puolue, vasemmalla-keskellä, ennustetaan n.28% kannatusta), ÖVP (oikealla-keskellä, melko katoliset juuret, n.26%), Grüne (vihreät, keskemmällä kuin SPÖ, n.12-15%, erittäin suosittu Wienissä, mahdollisesti Euroopan suosituin vihreä puolue), FPÖ (erittäin oikealla, n.15%), BZÖ (erittäin oikealla, n.8%) sekä parin prosentin kannatuksella LiF (Liberales Forum, vasemmalla-keskellä) ja KPÖ (kommunistit). Toisen maailmansodan jälkeen puolueita oli oikeastaan kolme: SPÖ, ÖVP ja sitten äärioikealla FPÖ, johon kuului suurin osa vanhoista natseista, ja jolla oli hyvin pieni kannatus. FPÖ:n kannatus nousi vasta Jörg Haiderin myötä, hänen karismansa nosti puolueen jostain 8% kannatuksesta yli 25% vuoden 2000 vaaleihin. FPÖ:n sisällä tuli kuitenkin kiistaa, ja se on siksi hajonnut kahtia: FPÖ ja BZÖ ovat käytännössä hyvin samanlaisia puolueita, mutta niiden johtajilla Haiderilla ja H.G. Strachella on verinen tappelu siitä, kumpi puolue on se aidompi ja alkuperäisempi. Tämä on tietysti muille Itävallan puolueille hyväksi, ja muutenkin: parempi, että äärioikeisto tappelee keskenään kuin että yhdistyisivät ja nousisivat taas valtaan (yhdistettyinähän heillä olisi taas yli 20% kannatus!). Äärioikeiston kanssa ei yleensä yksikään muu puolue halua tehdä yhteistyötä, joten hallituksessa ovatkin lähiaikoina olleet SPÖ ja ÖVP. Tästä taas on seurannut, että molemmat ovat kumonneet aina toisensa (koska toinen on vasemmalla ja toinen oikealla), eikä viimeisten vaalien jälkeen ole saatu aikaan oikein yhtään mitään. Puolueetkin ovat kyllästyneet tilanteeseen ja siksi on nyt nämä vaalitkin siis tulossa. Eri asia sitten on, muuttuuko näidenkään vaalien jälkeen yhtään mikään.

Mielenkiintoista muuten on, että vaikka nämä äärioikeistopuolueet ovat erittäin ulkomaalaisvastaisia, he kalastelevat kannatusta myös ns. uusitävaltalaisilta. Itävallan suurimman ulkomaalaisryhmän muodostavat entisen Jugoslavian alueelta tulleet. Äärioikeisto on nykyään etenkin muslimeja ja turkkilaisia vastaan, joten he ovat saaneet houkuteltua kannattajikseen yllättävän paljon serbejä (joilla on siis perinteisesti kaunaa näitä samoja ryhmiä kohtaan). Nämä serbit ovat muuttaneet Itävaltaan jo yli kymmenen vuotta sitten, saaneet/saamassa kansalaisuuden, ja ilmeisesti pitävät itseään parempina itävaltalaisina kuin uudempia tulokkaita (joita tulee siis nimenomaan esimerkiksi Turkista). Aika ristiriitaista minusta, mutta heidän mielestään ilmeisesti ei...

Itävallassa muuten äänestetään listoja, ei ihmisiä. Äänestysprosentti on yleensä ollut parlamenttivaaleissa n.70%. Mutta eiköhän tässä nyt ollut riittävästi politiikkatietoutta teille tänään. Katsotaan sitten, olisiko minulla huomisen jälkeen vielä lisää kerrottavaa.

Olen muuten unohtanut kokonaan mainita, että ne äidin lähettämät lehdet tulivat perjantaina. Posti siis näkyy kulkevan molempiin suuntiin kahdessa vuorokaudessa. Aika hyvin!

Ah! Je veux vivre dans le rêve...

Otsikkona on Gounodin Romeon ja Julian varmaankin tunnetuimman aarian nimi. Aarian voi kuunnella tästä vähän kuuluisamman laulajan esittämänä: http://www.youtube.com/watch?v=ZjQkvxIQkJw . Mutta ennenkuin mennään oopperaan, kerron vielä eilisestä.

Eilen oli siis vuorossa Schönbrunnin palatsi. Kävimme siellä Lotan kanssa jo silloin reilillä, mutta eipä tuo haitannut. Palatsissa ei valitettavasti saanut kuvata sisällä, mutta huoneet oli kyllä todella hienoja. Oli myös mielenkiintoista kuulla Maria Teresian, arkkiherttuatar Sophien (se Sissin ilkeä anoppi Sissi-leffoissa, oikeastikin vahvatahtoinen nainen, sillä hänestä sanottiin yhteen aikaan, että hän oli ainoa mies koko hovissa), Frans Joosefin, Sissin ja muiden elämistä. Keisari Frans Joosef esimerkiksi oli erittäin perhekeskeinen mies ja täytti työhuoneensa kuvilla ja pienillä muistoilla lapsistaan. Hän myös rakasti vaimoaan syvästi. Tunne ei vain tainnut olla molemminpuoleinen, sillä Sissi totesi jossain vaiheessa elämäänsä suunnilleen, että avioliitto on vain ansa, johon tytöt huiputetaan liian nuorina. Sissi oli itse 16, kun he menivät naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen. Alunperinhän tarkoituksena oli, että Frans Joosef olisi rakastunut Sissin isosiskoon, mutta toisin kävi... Sissi ja Frans Joosef olivat muuten serkkuja, heidän äitinsä olivat sisaruksia, mutta se nyt ei tuon ajan kuningashuoneissa ollut mikään poikkeus, päinvastoin. Itseasiassa yksi Frans Joosefin sukulaisista meni jopa naimisiin siskontyttärensä kanssa. Lisäksi esim. Napoleonin toinen vaimo ja Napoleon II:n äiti Marie Louise oli tätä Itävallan Habsburgien hallitsijasukua, ja hänen isotätinsä oli Marie Antoinette. Jotenkin hassua ajatella, että nimenomaan Napoleonin vaimon isotäti oli hän, joka jotenkin edusti kaikkea sitä, mitä vastaan Ranskan vallankumouksessa taisteltiin. Napoleon II muuten eli lyhyen elämänsä Schönbrunnissa eristettynä, koska hänen isänsä oli siinä vaiheessa jo hävinnyt sotansa. Aikanaan juoruttiin, että hän oli ennen kuolemaansa 21-vuotiaana erittäin läheinen arkkiherttua Frans Karlin nuorikon, Baijerin prinsessa Sophien (eli juuri tämän Sissin anopin) kanssa, ja jopa että yksi Sophien lapsista (myöhemmin Maksimilian I, Meksikon keisari) olisikin ollut hänen. Sophiesta tuli kuulemma kylmä ja säälimätön vasta tämän Napoleonin pojan kuoleman jälkeen... Juu, noita kuninkaallisia sukukiemuroita kyllä riittää.

Schönbrunnin kaupassa tuli eteen pieni moraalinen dilemma. Myynnissä oli lapsille tosi kivoja vaaleanpunaisia, prinsessakuvaisia Sissi Princess of Austria-t-paitoja. Just niin vaaleanpunaisia ja kaikkea, että varmaan Indillekin kelpaisi. Mutta kun Sissi ei ole mikään paras mahdollinen ihanne...Keisarinna jättäytyi usein mm. pois perheen yhteisiltä päivällisiltä, että pysyisi hoikkana. Muutenkin hänen kauneusrutiininsa olivat aika pakkomielteenomaisia ja nykyään ollaankin yleisesti sitä mieltä, että Sissi oli anorektikko. Vaikka hänestä on siis mm. kauneutensa takia tullut legenda, en jotenkin aivan täysin hyväksy hänen esineellistämistään pelkäksi vaaleanpunaiseksi unelmaprinsessaksi, hänellä kun oli kuitenkin aika traaginen elämä (vaikea avioliitto, anoppi omi lapset, anoreksia, ensimmäinen lapsi kuoli 2-vuotiaana, ainoa poika ilmeisesti ampui itsensä ja nuoren rakastajattarensa (tai sitten heidät murhattiin, pitkä tarina), Sissi puukotettiin kuoliaaksi...) Mutta toisaalta, ne t-paidat oli kyllä aika kivoja, joten jos voisitte vaikka kertoa niiden tyttöjenne vaatekoot?

Tänään olin siis sitten oopperassa. Liput sai hakea klo.14.40 sovitulta tapaamispaikalta. Kyseessä olivat seisomapaikat, jotka periaatteessa maksavat 3-4e/kpl, mutta niitä saa ostaa vain vähän ennen näytöksen alkua ja saaminen on kuulemma vaikeaa. Paikalla oli muutama tuttukin vaihtari, joten siirryimme sitten odottelemaan oopperatalon pääovelle, että ovet aukenivat n.klo 14.55, jonka jälkeen ryntäys seisomakatsomoon, että saamme hyvät paikat. Ja saimmehan me, ei ihan seisomakatsomon eturivissä, mutta ei myöskään tarvinnut seistä keskellä olevalla käytävällä tungoksessa. Katsomo oli myös erittäin hyvässä paikassa, suoraan permantopaikkojen takana keskellä. Ooppera ei muuten ollut sisältä yhtä hieno kuin olin ulkopuolen perusteella ajatellut. Aula kyllä oli koristeellinen, mutta muuten aika tavanomainen oopperatalo.

Katsomoa ja osa lavaa seisomakatsomosta katsottuna.

Seisomakatsomo. On siis tuollaiset punaiset kaiteet johon nojataan, ja jos onnistuu saamaan paikan niiden äärestä, eikä keskeltä käytävältä, on jokaiselle katsojalle tuollainen pieni ruutu, johon tulee valinnan mukaan oopperan teksti joko saksaksi tai englanniksi. Ruudun sijainti on kyllä vähän huono, koska sitä katsoessa joutuu kääntämään katseen pois lavalta.

Ooppera oli hieno ja pidin erityisesti musiikista oikein kovasti. Tällä kertaa oopperan seuraamista auttoi tietysti kaikille tuttu tarina. Laulajat myös artikuloivat niin hyvin, että jopa minä ymmärsin sanan ranskaa sieltä täältä. Harmikseni esitystä oli modernisoitu, eli hienojen historiallisten asujen sijaan esiintyjät olivat aika moderneissa asuissa. Lisäksi varsinkin alussa Juliasta yritettiin tehdä jonkinlaista pop-tähden ja teinipissiksen sekoitusta, mikä taas ei ollenkaan tuntunut sopivan oopperan tekstiin. Oli muuten todella kaunis teksti! Mutta Juliasta en siis pitänyt. Pidin oopperan alkupuoliskosta juhlakohtauksineen enemmän kuin loppupuoliskosta. Puhuttiinkin oopperasta lähtiessä unkarilaisen Lillyn kanssa, että teki melkein mieli huutaa sille Julialle, että "Joojoo, juo nyt jo se hemmetin myrkky!", ts. loppukohtaus tuntui vievän aika hirveän pitkään. Rakastavaisten lopulta vedettyä viimeiset henkäyksensä ja esiripun laskeuduttua emme jääneet odottamaan aplodeja, sillä meillä oli takit narikassa, joten kiiruhdimme ennen ruuhkaa hakemaan ne ja sitten pois. Mutta oli kyllä hieno ooppera, niin hieno että vaikka en varsinaisesti modernisoinnista pitänytkään, jäi oopperasta silti oikein hyvä kuva. Se musiikki ja teksti...